Maailmassa on aina arvostettu vahvoja ihmisiä. He ovat usein kovia tekemään töitä, henkisesti voimakkaita, joiden ilmekään ei värähdä, vaikka jotain tapahtuu ja samalle he kantavat harteillaan muidenkin murheet. Kaikki tietävät tämän ihmistyypin. 

Entä sitten heikommat? Heitä on pidetty helposti hyväksikäytettävinä, henkisesti hentoina, jotka murentuvat ensimmäisen myrskyn saapuessa ja joiden maailma ei kestä pienintäkään kolahdusta. 

Miksi maailmassa heikkous koetaan huonoksi asiaksi ja vahvuus jotenkin paremmaksi, arvokkaammaksi? Ja silti kuitenkin tuhannet ihmiset sairastuvat uupumukseen, yrittäessään olla niin vahvoja. Onko siis todellisuus se, että vahvuudella vaan yritetään piilottaa heikkoutta? Onko vahvuus sitä, että heikkoutta ei ole olemassa?

Voisiko kuitenkin olla, että me kaikki synnymme maailmaan heikkoina pieninä ihmisrääpäleinä. Elämä ja lapsuus sitten muokkaavat meistä, sen mitä olemme.

Tommy Hellstenin kirja ”Saat sen mistä luovut” on aikamoinen ajatusten ravistelija. Kirjan luvut herättivät niin vahvoja muistoja ja tunteita omasta lapsuudesta, että välillä oli vain laskettava kirja käsistä ja keksittävä ihan muuta tekemistä. Kirja sai jälleen ymmärtämään enemmän omaa käytöstä ja ajatusmaailmaa. 

” Rakkauden puute johtaa siihen, ettei ole turvallista olla heikko.”

Kun lapsi kokee rakkaudettomuutta, hänen on kasvatettava ympärilleen muurit, tehtävä itsestään vahva. Jos kokee, ettei ympärillä ole ihmisiä kenen seurassa voi olla heikko, kokee olevansa yksin, jolloin pitää olla vahva pärjätäkseen. Tämähän ei automaattisesti tarkoita, etteivät vanhemmat olisi rakastaneet, he eivät vain ole osanneet sitä näyttää oikealla tavalla. Tämä on valitettavasti erittäin tuttu ilmiö myös omasta elämästäni. Olen joutunut koko elämäni olemaan todella vahva, joutunut pärjäämään, koska olen kokenut, ettei minulla ole ketään kenen seurassa voisin olla heikko. Totta kai minullakin on elämässä välittäviä ihmisiä, mutta kun pienestä lapsesta asti on kuitenkin joutunut pärjäämään yksin, ei apua osaa ottaa vastaan oikealla tavalla. Lopulta tämä vahvana oleminen ajoi minutkin loppuun. 

Kirjassa puhutaan paljon rakkaudesta. Minulle ei aivan joka kohdassa auennut tarkoitettiinko sillä Jumalan rakkautta, ympärillä olevien ihmisten rakkautta, vai rakkautta itseä kohtaan, toisin sanoen itsemyötätuntoa. Niin tai näin, rakkautta me kaikki kuitenkin tarvitsemme, varsinkin itseämme kohtaan. Kun hyväksymme täysin sen mitä olemme, se antaa meille tilaa olla myös heikkoja. Ei tarvitse esittää vahvaa, kun hyväksyy omat vikansa ja virheensä, eikä häpeä niitä ja näin myös heikkous saa näkyä. 

”Vahvaa ja itsetietoista ihmistä voi pelätä, mutta häntä on vaikea rakastaa. Sen sijaan heikkoa ihmistä on helppo rakastaa, hänen heikkoutensa herättää meidän myötätuntomme.”

Sain entiseltä valmentajaltani paljonkin palautetta koskien myötätuntoa itseäni kohtaan. Olin yrittänyt olla vahva, enkä halunnut näyttää heikkouttani tai pahaa oloani, vaikka se kyllä väkisin pyrki näkyviin eri tilanteissa. Essi antoi linkkejä, josta voisin käydä lukemassa itsemyötätunnosta, jotta voisin oppia sitä enemmän. Luin asiasta paljon ja ehkä ne jäivät alitajuntaani, sillä koen, että tänä päivänä minun on paljon helpompi hyväksyä oma heikkouteni ja sitä myöten myös välittää itsestä enemmän. Tämä näkyy esimerkiksi luovuudessani.

Kirjassa puhutaan vaarallisesti elämisestä. ”Rakkaudettomuus synnyttää aina pelon. … Juuri pelko tappaa elämän ja luovuuden, sillä pelon vallassa ihminen ei uskalla tehdä virheitä. … Koska rakkaudessa on sisäinen turva, ihminen sietää elämässä olevaa turvattomuutta. … Vaarallinen elämä on luovaa elämää, sillä luovuutta ei voi olla ilman riskejä.”

Koen, että ennen oli pakko olla vahva, kestää kaikki, jolloin luovuudelle ei jäänyt aikaa, tai ehkä luovuutta ei uskaltanut näyttää, koska pelkäsi tulevansa naurunalaiseksi. Nykyisin, vaikka omien ideoiden ja ajatusten jakaminen jännittää, pystyn olemaan armollisempi itseä kohtaan ja jakamaan luovuuttani myös muille, eikä saatu palaute enää ahdista niin paljon. 

Rakkaudettomuudesta syntynyt häpeä

”Rakkauden puute synnyttää häpeää. … Häpeä estää haavoittuvuuden juuri siksi, ettei lähellä ole rakkautta. …

Häpeä muuttaa heikkouden huonoudeksi, jolloin se viestittää ihmisenä epäonnistumista. Jos olet heikko, olet huono. Näin opitun ajatusmallin jälkeen heikkous on pakko piilottaa vahvuuden alle. Kun lapsena kokee olevansa lähellä olevien aikuisten silmissä huono muodostaa tämä myös aikuisuuden identiteetin. Ihminen kohtelee itseään aikuisena niin kuin häntä kohdeltiin lapsena, arvottomana. Häpeäidentiteetti haluaa piilottaa kaiken mahdollisen heikkouden.

”Jos on saanut rakkaudettomuutta osakseen, ei osaa muuta odottaakaan ja siksi alkaa ympäröidä itseään ihmisillä, jotka kohtelevat huonosti. Eikä edes ymmärrä heidän kohtelevan huonosti, kun siihen on oppinut.”Olisiko tässä vastaus ikuisuuskysymykseen ”Miksi naiset rakastuu renttuihin?”. Jännä homma, että omatkin parisuhteeni ovat olleet huonosti menestyviä.

”Todellinen kasvu alkaa heikkouden tunnistamisesta”

”Ihminen löytää identiteettinsä, kun hän löytää heikkoutensa.” Löytääkseen oman itsensä, ihmisen on alettava rikkomaan omia turvarakenteitaan. On kohdattava ja hyväksyttävä omat pelkonsa ja häpeää aiheuttavat asiat. Tässä on mielestäni paljon kyse juuri itsemyötätunnosta. On opittava antamaan anteeksi itselleen ja ymmärrettävä, että jokainen meistä on heikko. Heikkoutta ei tarvitse hävetä. Rakkaus auttaa. Rakkaus voi tulla puolisolta, itseltä tai vaikka Jumalalta, mutta tuntemalla itsensä rakastetuksi, uskaltaa myös olla heikko. 

Heikkouden myöntäminen vaatii rohkeutta, rehellisyyttä ja nöyryyttä. Mutta se kertoo aikuiseksi kasvamisesta. Ei tarvitse enää esittää olevansa jotain, vaan voi rehellisesti myöntää itselleen olevansa juuri sitä mitä on. 

”Etsikää ensin taivasten valtakuntaa niin myös kaikki tämä teille annetaan.”

Itse en ole uskonnollinen ihminen, enkä ole koskaan ollut kiinnostunut Raamatun oppeja lukemaan. Kirjassa Hellsten kuitenkin avaa yllä olevaa lausetta, siitä kuinka taivasten valtakunta pitäisi löytyä meidän kaikkien sisältä, omista arvoista ja omannäköisen elämän elämisestä. Taivasten valtakunta on totuus sisällämme, se, joka paljastaa aidon minuuden ja tekee meidät haavoittuvaksi. Se saattaa aiheuttaa ristiriitoja ja konflikteja, mutta hyväksymällä oman aidon itsensä juuri sellaisena kuin olemme, kaikki muuttuu. Lopulta kaikki muutoksen eteen heittämät haasteet tuntuvat aiheellisilta ja helpoilta hyväksyä, kun se on johtanut siihen, että 

saa elää omien arvojensa mukaan ja tehdä niitä asioita, joita oikeasti haluaa. Näin on päässyt ”taivasten valtakuntaan”, jonka myötä alkaa saamaan asioita, joita on elämäänsä halunnut, ja niin ”kaikki tämä teille annetaan”.  

Kirjassa on hyvä esimerkki tästä. Se, joka himoitsee valtaa, on luovuttava sen tavoittelemisesta ja alettava toimia niiden asioiden eteen, jotka tietää sisimmässään oikeaksi. Valtaa ei siis kannata tavoitella vallan itsensä vuoksi. ”Maailmassa riittää epäoikeudenmukaisuuksia, joiden oikomiseen tarvitaan valtava määrä työtä. Joka tähän työhön ryhtyy, tulee ennen pitkää yhteisölleen niin tärkeäksi, että saa vaikutusvaltaa. Todellinen valta on siis vaikutusvaltaa.” Tämmöinen henkilö ei tarvitse valtaa, sen itsensä vuoksi ja on valmis luopumaan siitä, mutta se on hänelle hyvä apuväline työssään. Näen tämän myös lauseena ”hyvä tulee hyvän luokse”. Kun tekee hyviä asioita aidosti puhtaasta sydämestä, niitä alkaa myös saamaan itse.

Etsimisellä tarkoitetaan sinnikkäästi oman suunnan etsimistä. Luovuttamatta ja toivoa menettämättä. Jokaisen meidän sisältämme löytyy oma polku, kun jaksaa tarpeeksi etsiä ja uskoa siihen. 

Ihminen ei kuitenkaan uskalla luottaa siihen, että ”kaikki tämä annetaan”, kun vain uskaltaa löytää itsensä ja alkaa elää oman näköistään elämää. Näin ollen alkaa tavoittelemaan ulkoista menestystä, ottaa ohjat omiin käsiinsä ja rakentaa jälleen uusia turvarakennelmia ympärilleen.  Ulkoisen menestyksen symboleiden kerääminen voikin itseasiassa tarkoittaa sisäisen menestyksen epäonnistumista. ”Menestys on hyvinvoinnin sivutuote” tuumasi Aki Hintsakin aikoinaan. Tämän takia pitäisi muistaa elää elämäänsä oman hyvinvointinsa kautta. Menestyshän ei tarkoita kaikille ihmisille hienoja taloja, autoja ja uusinta tekniikkaa. Menestys voi olla ihan vain onnellisuutta omasta tekemisestä.

Nykyinen kulttuurimme tuntuu vaativan, että pitää olla jatkuvasti tehokas ja kauhea kiire päällä. Näin toimiessaan ihminen kuitenkin menettää kosketuksen omaan syvyyteensä ja sieluunsa. Suorittamisesta ja tehokkuudesta tulee uusi uskonto. Kun tarpeeksi vaaditaan, ihminen uupuu. Uupumus on sisäinen olo, joka ei poistu, ellei käyttäytymisessä tapahdu muutosta. Muutos kuitenkin vaatii arvomaailman muutosta.  Jos arvot ovat epäinhimillisiä, ihminen alkaa olla olemassa työtään varten eikä toisinpäin, työ ihmistä varten. Suorittaessaan ihminen hylkää itsensä ja läheisensä, suorittamisesta tulee tavoite ja ihmisarvoa nostava käsite Ihmisen edes tätä huomaamatta. Uupumus ei koskaan synny varsinaisesta tekemisestä, vaikka sekin asiaan vaikuttaa.

Vahvuus löytyy levosta

Kun ihminen alkaa kohdata oman levottomuutensa aiheuttajan, voi vihdoin löytyä lepo. Lepo ei tässä tapauksessa kuitenkaan tarkoita toimettomuutta ja passiivista olemista, vaan enemmänkin sisäistä rauhaa. Rauhaa kuunnella omaa sisintään, toiveitaan ja tarpeitaan. Asioita ei enää tarvitse tehdä saadakseen identiteettiä ja tullakseen merkittäväksi, vaan asioita tehdään siksi että hänellä ON identiteettiä. 

Itsensä kohtaaminen on syvyytensä ja totuutensa kohtaamista. Kun ihminen tekee asioita arvomaailmansa pohjalta, joka nousee jokaisen sisältä, syvyydestä, alkaa oleminen ohjata sitä mitä hän tekee. Muutos alkaa siitä, kun muuttumisesta kieltäytyminen alkaa olla tuskallisempaa. Muutos vaatii ympärilleen myös rakkautta, ulkoista turvaa, jonka avulla uskaltaa astua kohti sisäistä turvattomuuttaan. Ulkoinen turva voi olla niin terapeutti, ystävä kuin puolisokin mutta kukaan ei voi olla heikko, ellei hänellä ole joku, jolle olla heikko.

Muutos ei tietenkään ole koskaan helppoa, se saattaa aiheuttaa ulkoista vastarintaa sisäisestä puhumattakaan. Pitää taistella itsensä kanssa, onko tämä uusi tuleva asia se mitä haluan vai tyydynkö mielummin menneeseen. Kaikki kuitenkin lähtee rakkaudesta itseään kohtaan, itsemyötätunnosta. Kun muuttumattomuus aiheuttaa liikaa sisäistä tuskaa, on armollista ja rakastavaa itseä kohtaan, lähteä muutokseen. Toisin sanoen omat elämän arvot tulee punnita täysin uusiksi ja alkaa elämään niiden mukaan. 

Kukaan meistä ei tietenkään voi tietää omasta tulevaisuudestaan, mitä se tuo, mutta unelmat ja haaveet kertovat siitä mitä haluaisi sen olevan, mikäli uskallamme niitä kuunnella. Kun levollisuus yhdistyy rohkeuteen, ihminen alkaa tekemään vähemmän saaden kuitenkin enemmän aikaan. Sisäinen levollisuus johtaa myös rohkeuteen toteuttaa enemmän omia unelmiaan. Näin ollen tehokkuus siis löytyy levosta.

Lopuksi

Vaikka en ole vielä perillä, koen jo nyt löytäneeni elämääni jostain tuota useasti mainittua itsemyötätuntoa. Pystyn olemaan armollisempi, enkä vaadi itseltä enää ehkä ihan niin paljoa, kuin joskus ennen. Onko se tämä ikä, luetut kirjat vai ehkä tämä nykyinen elämäntilanne, jossa koen olevani rakastettu ja minua kannustetaan tekemään juuri niitä asioita mitä haluan, en tiedä. Mutta totuus on, että heikkouksien myöntäminen tarvitsee ympärilleen rakkautta, toivottavasti jokainen sitä löytäisi elämäänsä, vaikka edes itsestään. Heikkoudesta syntyy vahvuus. <3