Mitä on erityisyys?

Onko se sitä, että on normaalista poikkeava? Mieleenpainuva? Harvinaislaatuinen?

Ei, en puhu nyt siis erilaisuudesta. Sillä jokainen on erityinen, oli sitten erilainen tai massaan mukautuva.

Erityisyyden huomioiminen niin johtajuudessa, ihmissuhteissa kuin itsetuntemuksessakin on tärkeää. Vaikkakin vaikeaa.

Esimerkiksi rekryprosessissa etsitään usein joukosta erottuvaa. Monesti tuntuu, että johtajat etsivät alaisiksiin superihmisiä: niitä, jotka osoittavat kykenevänsä suorittamaan tehtävän kuin tehtävän ja ovat turvallisen tuntuisia valintoja.

Mutta ne oikeasti hyvät johtajat löytävät erityisiä ihmisiä. He eivät välttämättä tajua etsivänsä niitä, mutta sellaisen kohdatessaan havahtuvat.

Nämä erityiset ihmiset uskaltavat haastaa. He ovat niitä, jotka ovat oikeasti sisäistäneet oman näkökulmansa ja tuovat sen esille. ”Myy minulle tämä kynä”, on monen kokemus työhaastattelusta. Moni tukeutuu kysynnän ja tarjonnan lakiin. Erityiset tyypit keksivät jotain aivan muuta. He kyseenalaistavat, tarvitseeko haastattelija kynää ollenkaan, vaikka sellainen hänellä olisi tarjolla.

Erityiset ihmiset haluavat muuttaa maailmaa. He eivät jaksa kuunnella, saatika kertoa korneja motivaatiopuheita, vaan he vievät mukanaan tuntemattomaan. He eivät sano jotakin vain koska se on trendikästä, he sanovat sen, koska se voi olla totta. He ovat itse se muutos, jonka haluavat muissa nähdä.

Erityiset ihmiset haluavat oppia. He kyselevät, selvittävät, kauhistelevat, urkkivat. He haluavat kasvaa ja kuulla asioita, joita eivät edes pysty heti ymmärtämään. He haluavat nähdä jotakin, mitä he eivät edes tienneet voivansa nähdä.

Entä sitten luovuus?

Luovuus ei ole vain kykyä saada tyhjälle kankaalle maalattua tyhjästä jotakin abstraktia. Luovuus ei ole improvisaatioesitys harrasteteatterissa.

Luovuus on ongelmanratkaisua. Isosti ajattelua.

Luovat ihmiset saavat aikaan kaaoksen. He haluavat saada sen aikaan, koska tasaisuus on tappavaa. He janoavat disruptiota ja etsivät lähtökohtaisesti sinistä merta. He eivät myöskään näe sitä, että asioihin olisi välttämättä vain yksi vastaus. Tai sitten he eivät välttämättä tarvitse vastausta ollenkaan.

Luovat ihmiset ovat uteliaita. He näkevät mahdollisuuksia siellä, missä muut näkevät esteitä. He vihaavat turvallisuutta – se tappaa innovaation.

He eivät lamaannu jännityksen aiheuttamista perhosista – heille adrenaliini on bensiini.

He vihaavat geneerisyyttä niin sosiokulttuurisessa yhteiskunnassa kuin bisnesmaailman asiakkuusajattelussa.

He hyppäävät muiden saappaisiin ennen kuin välttämättä pukevat edes omiaan jalkaan.

Erityisyys on siis luovuutta. Ja luovuus erityisyyttä. Niitä täytyy vaalia.

Miten johtajat sitten johtavat kasvua luovasti, alaisten erityisyyttä hyödyntäen?

Tätä käsitteli Timo Kiurun kirja ”Sinussa on jotain erityistä”. Siinä erilaisten organisaatioiden johtotehtävissä työskentelevät ihmiset jakoivat ajatuksiaan luovuudesta, erityisyydestä ja johtamisesta. Näistä kaikista erikseenkin, mutta etenkin yhdessä.

Yksi pointti nousi kärkeen miltei kaikissa tarinoissa: ihmisissä pitää tunnistaa heidän potentiaalinsa ja antaa heille alustaa hyödyntää sitä. Silloinkin, kun he eivät itse sitä tunnista. Itse asiassa juuri silloin, sillä ihmiset osaavat paljon enemmän kuin luulevat. Heitä sokaisee se, ettei heitä laiteta tilanteisiin, joissa joutuvat käyttäytymään sen mukaan.

Kasvun johtajien tulee saada ihmisissä aikaan muutos. Vain ihmisten muuttuessa myös yritys voi muuttua. Se ei tarkoita sitä, että ihmisten persoonassa täytyy tapahtua täyskäännös tai että heidän rutiineihinsa tulee puuttua. Ihmisiä täytyy saada uteliaaksi, ruokkia heidän tiedonnälkäänsä ja siten innovointikykyään. Heidät täytyy saada kyseenalaistamaan omia uskomuksiaan, vaikka heidän kanssaan olisikin samaa mieltä.

Kirjassa puhuttiin paljon riskeistä. Myös rekrytoinnissa on otettava riskejä. Joskus paras valinta työntekijäksi ei ehkä olekaan se, kellä on alalta jo kokemusta ja useampi tutkinto. Ehkä parasta onkin antaa mahdollisuus sille, joka tulee aivan eri lähtökohdista kuin muut ja siksi hänellä on paljon annettavaa firmalle, jonka tiimidynamiikka on pyörinyt jo samassa kuplassa liian kauan. Se voi myös olla huti – mutta hitto vie se on joskus hyvä tehdä niitä hutejakin. Se huti voi olla joskus juuri se muutos, mikä niin ihmiseen, kuin yritykseenkin täytyy saada aikaiseksi.

Alex Bec mainitsee omassa osiossaan, ettei ole koskaan joutunut antamaan potkuja kellekään. Hän on aina pyrkinyt löytämään ratkaisun, joka toimii kaikille. Mielestäni Tiimiakatemialla voisi ottaa tästä mallia. Toki potkujenantamiskulttuuria täällä ei varsinaisesti ole ja päätös lähdöstä tulee yleensä lähtijältä itseltään, mutta voisimmeko jotenkin pyrkiä useammin konsensuksiin sen sijaan, että jumahdetaan jo olemassa oleviin käytänteisiin ja karsitaan limbotangon tapaan ne, jotka eivät niihin pysty taipumaan? Pitäisikö meidän taivuttaa itse limbotankoa enemmän? Olemmeko maailman innovatiivisin huippuyksikkö, jos emme ole valmiita muovaamaan itseämmekään?

Bec neuvoo myös, että on tärkeää henkilön lähdettyä yrityksestä, että hän lähtee vahvempana. Mielestäni se kertoo yrityksestä jotakin, jos se on pystynyt antamaan henkilöstölleen edes jotakin eväitä tulevaan, oli lähdön syynä sitten alan sopimattomuus, siirtymä omalla urapolulla eteenpäin tai sitten vain rehellinen kengänkuva takalistossa.

Jätä muutos ihmisiin. Jätä jokainen ihminen suuremmaksi kuin hän oli ennen kuin tapasitte.

Sama pätee myös itse henkilöstöön. Mitä ikinä päätätkään yrityksessä tehdä hyvällä menestyksellä tai sitten vaikka sössiä, jätä jälkeesti jotain suurempaa. Vahvista firmaa omalla tavallasi. Jätä jälki, oli se sitten paskatahra tai merkityksellinen diplomi seinällä. Mutta tee muutosta, mihin astutkaan.

Jokainen johdettava ansaitsee tuntea itsensä erityiseksi, edes jossakin vaiheessa. Jos niin ei käy, ei ole pyritty löytämään ihmisen potentiaalia ja erityisyyttä täysillä. Sillä olen itse melko varma, että meissä kaikissa sitä on. Matka sen löytämiseen ei ole helppo ihmisellä itsellään, saatika sitten muilla. Sitä ei myöskään välttämättä löydä hetkissä, joissa on parhaimmillaan ja tiedostetun osaamisensa äärellä. Sen löytää niinä hetkinä, kun kokee itsensä epätäydelliseksi ja sopimattomaksi hetkeen.

 Jos firmasi on mielestäsi hyvä juuri noin, tarvitset äkkiä jonkin rikkomaan sen stabiiliuden ja palauttamaan luovuuden. Sillä täydellistä ja epätäydellistä yhdistämällä saa aikaan jotakin kokonaista.

 Jotakin erityistä.