Hohkeen kevät hujahti, sieltä ei juurikaan muistikuvia ole. Syksy jäi paremmin mieleen vauhdikkaalla startilla sekä siitä lennosta mahalaskeutumiseen. Nyt olemme kuitenkin tuosta mahalaskusta nousemassa taas jaloilleen, kun lomafiilikset nousevat ja viimeinen innostava vuosi odottaa nurkan takana.

Omasta mielestä meillä menee ihan ok. Jos johonkin pitäisi katseet keskittää, se olisi yksilöt tiimissä. Niin kuin loogisesti voikin ajatella, että kun tiimi kootaan ihmisistä, joille tiimin kokoamiseen vaikuttaminen ei ole mahdollista, ei johtaa voi pelkästään yhteisellä visiolla. Huipputiimeihin usein mahdollisesti valitaan ihmisiä, jotka kantavat samoja arvoja tai vähintäänkin uskovat samaan suuntaan. Nyt kun ihmisten arvot poikkeavat osittain toisistaan eikä kompassikaan näytä aina samaan pohjoiseen, on yhteisen suunnan valitseminen hankalaa – siksi täytyy pelata yksilöillä.

Hohkeetta ei siis voi johtaa joukkona, vaan jokaista täytyy tavallaan johtaa erikseen. Näinhän se täytyisi tehdä esimistyössä muutenkin, mutta useasti henkilökohtainen johtaminen toimitetaan vain kehityskeskusteluidenn välityksellä.

Kuka johtamisesta ottaa sitten vastuun? Yrittäjyyden huippuyksikössä vastuun kantajan täytyisi olla jokainen itse. Mutta jokaisen itsensä johtamisestakin täytyy näköjään ottaa aina jonkun vastuu – Hennalle siitä isot pisteet. Henna kantoi muiden omia vastuita omilla harteillaan, mikä todennäköisesti johti raskaalta tuntuvaan suorittamiseen. Nyt jos olisin ollut Henun paikalla, olisin ehkä vielä tarkemmin ottanut eskarilaisia kädestä kiinni ja näyttänyt miten hommat hoidetaan. Ei päikyntädeistäkään pidetä, jos he raivostuvat epäonnistumisista.

Ensi vuoden alussa siis lähdemme tavallaan ensimmäisistä askeleista liikkeelle. Jokainen päivä vaadimme toisiltamme asiakaskäynnin. Jokainen viikko vaadimme toisiltamme kirjareflektion. Eli poistamme liian suuren vastuun tekemisestä tiimissä. Vaikka viikon työt jäisivätkin perjantaihin, on se silti pienempi paha, kuin että sprintin tehtävät jäisivät sprintin viimeiseen päivään. Opettelemme siis olemaan proaktiivisia käytännössä ja lähdemme tarkoilla, mutta kaikille mahdollisilla linjauksilla liikkeelle.

Rohkenemme vuoden alussa pitämään unelmatreenit. Tämän luettuaan aika monet repivät peliverkkarinsa. Ei kuitenkaan mitään jaarittelua unelmista, vaikka itse siitä pidänkin, vaan käyttäisimme treenit jokaisen yksilön tavoitteen löytämiseksi viimeiselle vuodelle. Tämä on tärkeä osa onnistumista viimeisessä Tiimiakatemian vuodessa – jokaisen on tiedettävä oma suuntansa ja johtoryhmän on tiedettävä jokaisen tavoitteet, jotta koko porukkaa voidaan ohjailla oikeille raiteille. Jos yhdeltäkin puuttuu suunta, tiimi tulee repeämään, koska ne, jotka haluavat jotain saada aikaiseksi kyllä liikkuvat eteenpäin – suunnattomat jäävät paikalleen.

Uusi asia, johon emme vielä ole ainakaan ryhmänä käyttäneet aikaa on priorisoinnin tarkempi tarkastelu. Olemme saattaneet puhua priorisoinnista yleisellä tasolla, muttemme ole tarkemmin paneutuneet tärkeään aiheeseen. Tästäkin voisimme vetää treenit, missä jokainen saisi sijoitettua Tiimiakatemian omien tärkeiden asioiden listalle. Sillä ei olisi niinkään väliä, olisiko akatemia ensimmäisenä vai viidentenä. Elämän palasten järjestäminen tärkeysjärjestykseen ensinnäkin auttaa hahmottamaan, ketkä ovat valmiina pistämään kaikki likoon tiimin eteen, mutta myös helpottaa jokaisen yksilön valintaprosessia arkisissa valinnoissa. Jos olet laittanut Tiimiakatemian ensimmäiseksi prioriteettilistalla ja vastaan tulee dilemma kaljalle lähtemisestä teoriapisteen kustannuksella, ei tarvitse käyttää aikaa perusteluun omassa mielessä – kaivat muistosi prioriteeteista ja päätät sen mukaan.

Luulen, että perusasiat dialogissa muistamme kyllä, mutta niitä pitäisi säännöllisesti palauttaa mieleen. Vertauskuvana saha, jonka voit kerralla teroittaa teräväksi, mutta käytössä se kuitenkin alkaa kulumaan – se pitää teroittaa uudestaan. Treenejä dialogista meillä ei ole tainnut tänä vuonna olla ollenkaan (saatan olla väärässä). Sen sinänsä huomaa. Olettaessamme dialogin olevan hyvällä tasolla, unohdamme kehittymisen siinä ja saatamme myös sahan lailla tylsistyä jatkuvassa käytössä. Osaamme mielestäni kyllä keskustella ja sehän kehittyy sitä tekemällä, mutta kuunteleminen itsessään on saattanut unohtua. Tämä saattaa näkyä myös negatiivisina reaktioina, kun haluamme mieluummin tulla ymmärretyiksi kuin ymmärtää toista. Dialogitreenejä siis ainakin kerran lukukauteen.

En halua pelkästään esittää kehityskohtia – hyvääkin sanottavaa on. Hyvää on nimittäin meidän yhteishenkemme – jos siis työn ottaa kuvioista pois. Leikki, huvi, luova tekeminen tuovat meidät helvetin hyvin yhteen ja toimimme yhdessä jopa nauraen. Kuitenkin, kun työn sisällyttää yhtälöön on yhteistyökykymme vaakalaudalla. Hyvää synergiaa leikkimisestä täytyisi ottaa, mutta koen, että työn totisuus pilaa hauskuuden. Miten saisimme työnteostakin yhtä hauskaa? Missä menemme metsään? Tähän en ole vielä keksinyt vastausta – tosin kysymyskin on vertain tuore mielessäni. Uskon näin nopealla ajattelulla, että haaste hyvän työhengen löytämiseksi ratkeaa vain muihin kehityskohteisiin paneutumalla. Kun tavoitteet ovat kaikille selvät ja sellaiset mihin sitoutua, pystymme varmasti rakentamaan toimivia työskentelyryhmiä ja luomaan mielekkäämpiä ajatuksia työnteosta.

Sanoisin, että yhteistyön luova prosessimme voisi olla hauskojen asioiden tuominen työnteon yhteyteen. Voisimme käyttää leikkisiä työkaluja työtehtävien hoitamiseen, voisimme aloittaa palaverit inspiroivilla asioilla, voisimme sanoa ääneen, kun vituttaa. Sekin on yksi asia missä voisimme kehittyä ensi vuonna, suorapuheisuudessamme. Tavallaan luotamme toisiimme, tavallaan taas emme. Tai sitten vain haluamme kuvitella luottavamme toisiimme. Tekemisessä luottamuksen rakentaminen on sinänsä helppoa, koska ihmiset täytyy vain saada tekemään oikeita asioita. Siihen, että joku uskaltaa sanoa vaikeitakin asioita ääneen, ei ole helppoa ratkaisua. Helpoin ratkaisu nimittäin on samalla se vaikein. Helpointa olisi vain alkaa puhumaan suoraan, mutta suun avaamisesta tulee yllättävän haastavaa, jos vaikeiden asioiden ääneen sanomista on vältellyt pidempäänkin.

Golden Steppiin haluaisin pyrkiä Tiimiakatemian yhteisössä. Siitä kirjoittelinkin jo yhden reflektion. Uskon, että oikeanlaisella johtamisella tiimimme siihen pystyy. Yhteisössä tiiminä voisimme olla enemmän esillä, vaikka kaikilla siihen ei mitään suurinta hinkua ole. Koen, että osallistuminen yhteisöön on suuri osa Golden Steppiä. Olen kiitollinen mahdollisuudesta järjestää piinapäivät. Siinä näimme yhteistyömme tuloksen, sekä jätimme brändimme tunnun akatemialaisten mieleen.

Goldfish koen välillä olevani. En tiedä huomaako muut sitä, mutta koen pääseväni melko useasti aika helpolla. Koen, että nimelläni on vaikutusta lopputuloksiin. Olen aina sanonut, että arvonnoissa en ole koskaan suuremmin voittanut, mutta onneni liittyykin ehkä elämään. Asiat tuntuvat aina järjestyvän itselläni. En tietenkään laske kaikkea tuurin varaan, teen useasti hurjasti töitä asioiden eteen, joita haluan saavuttaa, mutta loppupeleissä oikeita asioita onnistumisen eteen tapahtuu.

Eritoten rekrytointipäällikön paikka oli mielestäni oikeiden tapahtumien summa. Erinäiset vaikutukset ovat minut tähän johtaneet. Ehkä sen yhteisössä oleminen onkin minulle opettanut, että kun haluat jotain ja teet töitä sen eteen, tulet saavuttamaan sen. Monille tämä voi kuulostaa liian yksinkertaiselta ollakseen totta tai toisessa ääripäässä tämän voi kuulostaa asialta mikä ei ole totta. Mutta koen, että elämä on yhtä peiliä – asiat heijastelevat vain toisiaan edes takaisin. Joten ainut oikea tapa löytää paikkaan, jossa haluat olla on päättää se paikka ja sitten alkaa olemaan siellä – tehdä asioita siten kuin olisit jo oikeassa paikassa. Tällöin koen, että asiat alkavat heijastamaan ajatteluasi ja muuttumaan siihen suuntaan, mihin halusitkin mennä. On turha koittaa muuttaa ympäristöään, kun muutoksen on kuitenkin tapahduttava ensikädessä itsessäsi. Ja jos tarkkoja ollaan, et pysty muuttamaan ketään vain itseäsi. Joten tällaisessa yhteisössä, paras tapa johtaa on vain näyttää esimerkkiä.

Zombina olen saattanut joskus olla tiimin toiminnassa, mutta siihen aion keskittyä, ettei näin enää ole. Sanon jos ärsyttää. Huomautan jos turhauttaa. Ja hoidan vastuuni tiimin kehittämiseksi.