Kuinka tyhmäksi voi ihminen itsensä tuntea? Tai kuinka iloiseksi ja onnelliseksi, kun huomaa oppineensa jotain uutta.

Dialogi ja yhdessä ajattelemisen taito tuli minulle täpityskirjojen jaossa ja onneksi tuli! Tajusin, että minulla on ollut täysin väärä ajatus dialogista ja sen tarkoituksesta.

 

Lähes koko tämän vuoden ajan, aina viime viikkoon asti, meidän treenimme on olleet paikkoja ihmisille päästä kertomaan oma mielipiteensä aiheesta kuin aiheesta. Treeneistä on välillä syntynyt lähes sotatannermainen taistelualusta, jossa omaa ajatustaan puolustetaan viimeiseen kunniaan asti, miekat pystyssä huudeltu ”kuolema sille ken kehtaa olla minua vastaan”. Eipä siis ihme, että nämä tilanteet ovat imeneet mehut monesta meistä ja treeneihin menokin on alkanut ahdistaa. Voin vain kuvitella kuinka raskaita nämä tilanteet ovat niille tiimin hiljaisimmille jäsenille, kun ne ovat itsellekin, vaikka en todella se kaikista hiljaisin olekaan.

 

 

”Dialogi on keskustelua, jossa on ydin ja jossa ei valita puolta.”

 

 

Viime viikon ”Mikä vituttaa” -treeneissä (tai ehkä jo ennen niitä) tapahtui jotain outoa ja ihmeellistä. Jokainen sai kertoa oman kiukkunsa aiheet ja niitä sitten käsiteltiin yhdessä. Etukäteisajatuksena aina tämmöisistä treeneistä on se, että huutoahan tästä tulee. Joku polttaa päreensä, toinen ei osaa ottaa palautetta vastaan ja kolmas pahoittaa mielensä, jos ei omasta niin vähintään jonkun toisen puolesta.

En tiedä vaikuttiko taustalla hiljaisella soiva rauhoittava musiikki vai oliko aamun tähdet vain oikeassa asennossa, mutta näissä nähtiin mielestäni ensimmäisiä kehittymisen askeleita dialogista. Ei ehkä niinkään uuden keksimisen kannalta, vaan enemmänkin suoran puheen, kuuntelun ja odottamisen näkökulmasta. Ensimmäistä kertaa puhuttiin suoraan sydämestä ja kuultiin siellä taustalla kytevät ongelmat. Ilman tätä suoraa puhetta olisi eräänkin projektin johtajuusongelmat jääneet havaitsematta. Tässä keskustelussa ei tarvinnut kenenkään valita puolia.

 

”Dialogin tavoitteena on saavuttaa uusi ymmärrys, löytää yhteisten käsitysten perusta, joka voi suuresti auttaa toimenpiteiden ja arvojen koordinointia ja yhteensovittamista.”

 

Seuraavissa treeneissä käytiin keskustelua aiheesta yksilökehitys vs. tiimikehitys. Tämäkin aihe nosti esiin hienoa keskustelua ilman oman mielipiteen puolustuspuheen vuoroja ja hyökkäyksiä.

Jokainen sai rauhassa sanoa omat ajatuksensa, valmentaja kertoi asiasta hieman teoriatietoa ja keskustelun alussa tiukasti omassa mielipiteessä pysyneetkin ymmärsivät, että ehkä kyse onkin jostain muusta kuin siitä mitä olivat alunperin ajatelleet.

Aikamme keskusteltuamme nousikin esiin täysin yllättävä syy koko aiheelle; erään tiimiläisen syyllisyys omista projektiryhmistään tiimin ulkopuolella. En tiedä oliko se kuuntelun taito vai oma vahva intuitio toisten tunnetiloja kohtaan, mikä tilanteen avasi, mutta mielestäni erittäin iso ongelma olisi jäänyt selvittämättä ilman tätä dialogia. Tämä keskustelu auttoi meitä saavuttamaan uuden ymmärryksen omista toimintamalleistamme, jotka tulevaisuudessa ovat yhtenäisemmät.

 

Dialogin ominaisuudet: kuuntele, kunnioita, odota ja puhu suoraan.

Itselle kaikista haastavin on ollut tietenkin odottaminen. Odottamisen tarkoitus on olla kärsivällinen ja lykätä oman mielipiteen muodostumista, eikä hyökätä puhujaa kohti omalla mielipiteelläsi, yrittäen saada muut puolellesi.

Kun on erittäin impulsiivinen ja suurilla tunteilla elävä, on välillä erittäin haastavaa pitää oma suunsa kiinni. Onneksi olen kehittynyt tässä asiassa viime keväästä erittäin paljon, mutta opittavaa on vielä. Viime aikoina olen kuunnellut tarkemmin ja odottanut kauemmin, niin olen huomannut omienkin mielipiteiden ehkä vaihtuvan matkalla sekä kuullut paremmin, että ongelma ehkä onkin jotain muuta kuin se mistä oikeasti puhutaan. Enemmän hiljaisuutta on enemmän aikaa ajatella.

Toisaalta ei se kaikilla tunnu menevän näin. Meidänkin tiimissämme on paljon hiljaisempia ihmisiä ja voisi kuvitella, että he varmasti ovat kuunnelleet tarkkaan ja nyt pohtivat asiaa mielessään, mutta heiltä kysyttäessä he eivät edes tiedä mistä puhutaan, toisin sanoen he eivät ole kuunnelleet ollenkaan! Tämä jos mikä on turhauttavaa. Kuluttaa meidän kaikkien aikaa käydä asiat monta kertaa läpi ja mielestäni on erittäin epäkunnioittavaa, kaikkia kohtaan, olla paikalla, kuuntelematta kuitenkaan sanakaan.

Toivon todella, että tähän asiaan saadaan parannusta piakkoin.

 

Taistelukentät

Kirjassa puhutaan keskustelukentistä. Ensimmäisessä kentässä ihmiset käyttäytyvät opittujen sääntöjen ja normien mukaan kohteliaasti, sanomatta ihan rehellisesti tunteitaan ja ajatuksiaan. Itse näkisin, että Deveta ei tiiminä tässä kentässä kauaa viihtynyt. Osa saattaa johtua ehkä minusta itsestäni, kun olen tottunut puhumaan asioista suoraan, salailematta sen kummemmin tunteitani. Tämä taisi alussa säikäyttää tiimiläisiä ennen kuin he tottuivat siihen.

 

Toisessa kentässä ihmiset jo uskaltautuvat vähän paljastamaan todellisia ajatuksiaan. Tämähän siis tarkoitti Devetalle juuri tätä omien mielipiteiden puolustamista henkeen ja vereen. Yritettiin vakuuttaa muut tästä oman mielipiteen ”oikeudesta”. Ja koska tiimistämme löytyy monta kova äänistä persoonaa, huuto oli välillä aika kuumottavaa. Viime keväänä nämä riidat ja Zoom aiheuttivat sen, että varmasti vähän jokainen vähän traumatisoitui treeneistä ja negatiivinen ilmapiiri lisääntyi.

 

Kolmannessa kentässä osallistujat kertovat omat näkökantansa ja miksi he ovat siihen päätyneet. He pohtivat tekemisiään ja vaikutuksiaan. Tässä kentässä ei enää vaadita muita olemaan yhtä mieltä itsensä kanssa, vaan avoimesti kuunnellaan toisia ja kysymyksiä pohditaan yhdessä eri näkökulmista.

Devetassa on selkeästi jäseniä, jotka ovat jo kulkeneet tätä kenttää kohti, mutta osa on vielä jäänyt edelliseen kenttään taistelemaan. Mielestäni viimeisin rahakeskustelu oli hyvä esimerkki siitä, kuinka jokainen sai tuoda rauhassa oman mielipiteensä esiin, jokaista kuunneltiin ja yhdessä pohdittiin järkevä ratkaisua.

Tiedän, että tulemme seilaamaan näiden kahden kentän väliä vielä pitkän aikaa, mutta toivottavasti pääsemme joskus siihen pisteeseen, että voisimme vain rauhallisesti yhdessä pohtia asioita. Onneksi tämä kirja kiertää muillakin tiimimme jäsenillä, joten toivoa on vielä ilmassa.