Vähemmällä Enemmän

Juha T. Hakalan kirja ”Vähemmällä Enemmän” kertoo miksi pienet askeleet ovat hyvästä ja kunnianhimo pahasta. Kunnianhimo ei itselleni ole koskaan ollut ongelma, terve määrä ajaa eteenpäin mutta liiallisuus johtaa ahneuteen.  Häviäminen tai muunlainen epäonnistuminen ei ole minulle maailmanloppu sillä tiedän, että aina on varaa parantaa. Pienet askeleet ovat sen sijaan asia, jota haluan pohdiskella.

Iowalaisella Winnebago Industries -yhtiöllä oli ongelma. Uusiin malleihin pitäisi saada mikroaaltouunit, mutta niiden asennus vaatisi ajoneuvon kokonaispainon pudotusta kymmenillä kiloilla. Tällaisista ongelmista olivat aina vastanneet suunnitteluinsinöörit, mutta toimitusjohtaja päätti kokeilla uudenlaista lähestymistapaa. Jokainen yhtiön työntekijä toimarin varahenkilöstä apulaispoikaan sai kirjeen, jossa pyydettiin ideoita ajoneuvojen keventämiseen.

Ideoita tuli satoja. Suurin osa niistä käsitti vain muutaman kymmenen gramman kevennyksiä, mutta yhdessä nämä mitättömältä tuntuvat muutokset johtivat kuitenkin haluttuun lopputulokseen. Mikroaaltouunit asennettiin ja se sai minut miettimään. Tajusin hyvin yksinkertaisen asian. Kaikki muutokset koostuvat pienistä asioista. Saattaa vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta nyt minä todella tajusin sen. Olen koko elämäni ajan kaikessa tavoittelemassani pyrkinyt suureen muutokseen tyylillä ”ensin aloitan, sitten tapahtuu jotain ja olen tavoitteessa”. Tuo ”sitten tapahtuu jotain” on ongelman ydin. Miten voisin saavuttaa tavoitteet, jos en ymmärrä miten sinne pääsen? Miten voisin koskaan kerätä kymmeniä tuhansia seuraajia, jos en ymmärrä miten saan yhden seuraajan? Tämä pohdiskelu—miksi mitäkin tapahtuu—on mielestäni erittäin tärkeää, mutta en ole koskaan soveltanut tätä omissa tavoitteissani.

Kirjan lukeminen sai minut pohtimaan myös tavoitekeskeisyyttä. Onko tavoitteen saavuttaminen ainoa asia, jolla on väliä? Olenko epäonnistunut, jos tavoitteeni on ollut esimerkiksi käydä lenkillä 5 kertaa viikossa ja kävinkin vain 3 kertaa? Onhan se totta, että tavoite on jäänyt suorittamatta, mutta haittaako se? Jos tuon ”epäonnistumisen” jälkeen sätin itseäni, saatan jättää lenkillä käymisen kokonaan tai vaihtoehtoisesti seuraavalla viikolla yrittää vielä kovemmin. Nyt herää kysymys, että jos sättiminen saa minut yrittämään kovemmin, eikö se ole hyvä asia? Ei, sillä siinä kohtaa tavoite vaihtuu. Mikä oli alkuperäinen tavoite? Liikkua enemmän ja nauttia ulkoilmasta. Mikä se on nyt? Käydä siellä hiton lenkillä viisi kertaa viikossa, ei ole niin vaikeaa.

En usko, että jälkimmäiseen tavoitteeseen pystyy kukaan. Tai jos pystyy, ei hän siitä tule nauttimaan. Tämä on kuitenkin se asia, jonka tajusin kirjan myötä. Liika yrittäminen ja tavoitteiden asettaminen johtaa epäonnistumiseen, oikeaan epäonnistumiseen, sillä kolme lenkkiä viikossa on paljon parempi kuin nolla.

Haluan tämän pienten askeleiden tajuamisen kautta miettiä uudet lähestymistavat tavoitteisiini. Esimerkiksi TikTokin suhteen tämänhetkinen tavoite: saada 100 000 seuraajaa täyteen tänä vuonna (pakko luoda uusia videoita ja saada niitä perhanan seuraajia vaikka mikä olisi, vuosi ei ole pitkä aika). Uusi tavoite: Pitää hauskaa ja luoda jotain uutta.

Miksi haluaisin lisää seuraajia? Sisältööni se ei vaikuta mitenkään ja sitähän tässä ollaan luomassa. Rahaa toki seuraajat tuovat, mutta jos nyt keskitytään tuohon tavoitteeseen—Pitää hauskaa ja luoda jotain uutta—raha ei liity siihen mitenkään. Seuraajat tuovat paineita ja vastuuta, lisäksi anonymiteettini kärsii. En voi enää kulkea missään huoletta ilman jatkuvaa ajatusta siitä, että joku saattaa tunnistaa, tuijottaa tai ottaa salaa kuvaa tälläkin hetkellä. Tuon ajatuksen kanssa olen jo oppinut elämään, mutta edelleen tulee tilanteita, joista haluan pois koska pelkään yksityisyyteni kärsivän. Esimerkiksi kun istun bussissa matkalla kotiin ja kyytiin nousee suuri joukko yläasteikäisiä poikia, pyrin salaamaan kasvoni ja olemaan mahdollisimman näkymätön siinä pelossa, että joku tunnistaa minut bussissa, josta en pääse pois. Toki tämä ei ole joka kerta onnistunut, pari kertaa olen päässyt kotiin, avannut puhelimen ja samalla hetkellä saanut kommentin ”Asutko paikassa x, nähtiin sut!”.

Seuraajat eivät siis tuo paljoakaan positiivista elämääni. Toki on hienoa, että niin moni nauttii tuottamastani sisällöstä ja kannustava palaute tuntuu hyvältä. En halua kuulostaa siltä, että pidän seuraajiani pelkkänä riesana vaan haluan tuoda esiin suosion negatiiviset puolet ja teroittaa itsellenikin, että seuraajien tavoittelu ei tuo onnea. Se, onko minulla 60 000 vai 10 000 000 seuraajaa, ei muuta elämääni parempaan suuntaan mitenkään. Ainoastaan vastuu ja tilin saldo kasvavat sekä anonymiteetin rippeille voi sanoa hyvästit. Haluan pyrkiä kasvuun, mutta en vääristä syistä.

Viimeinen asia, jota haluan pohtia, on kirjoittaminen. Hakala kertoo työstään yliopistolla ja siitä, miten osalla huippuopiskelijoista on vaikeuksia kirjoittaa gradua. Oikeastaan jo sen aloittaminen on vaikeaa. Hakala antoi näille opiskelijoille tehtäväksi kirjoittaa viisi sivua surkeaa tekstiä. Tämä ohje toimi, ja kirjoitus alkoi sujua. Opiskelijat siis asettivat itselleen niin korkeat tavoitteet, että jo aloittaminen oli mahdotonta. Tällä tehtävällä Hakala osoitti, että tavoitteilla ei ole merkitystä, vaan tekemisellä. Tämän ”surkean” tekstin kirjoituksen jälkeen osa opiskelijoista kertoi jopa nauttivansa gradun kirjoituksesta, sillä paineita ei ollut.

Tätä haluan soveltaa omaan elämääni. Olen soveltanut sitä tähän tekstiin, eikä tämä ole omasta mielestäni ollut lainkaan surkeaa. Jos se siis toimii kirjoittamisessa, miksei se toimisi muualla? Hakalan mukaan tämä toimintamalli toimii vain sellaisissa tilanteissa, jossa työ on jumiutunut pitkäksi aikaa. Sattumoisin videontuotantoni on jumiutunut pitkäksi aikaa. Se ei ole jäänyt lähtemättömästi paikalleen, vaan enemminkin sutii paikallaan. Uskon, että soveltamalla tämän kirjan oppeja (joita olen tässä listannut) saan renkaisiin lisää pitoa.