Pidimme treenit Wayne W. Dyerin kirjan Uskalla rikkoa rajasi pohjalta. Kirjan aiheet herättivät minussa paljon tunteita ja oivalluksia omasta elämäntilanteestani. Oli hyvä pysähtyä hetkeksi miettimään, mihin oikein käytän aikaani ja ovatko ne sellaisia asioita, joihin todella haluan panostaa.  

Suurimpana teemana itselleni nousi voimistelun valmentaminen. Olen tehnyt sitä noin kuusi vuotta ja se oli luonnollinen jatke omalle voimistelu-uralleni sen päätyttyä pari vuotta sitten. Omien treenieni loppuminen mahdollisti lisätunnit valmennuksen parissa. Olen kouluttanut itseäni sen saralla ja käyttänyt valtavasti aikaa kausi- ja treenisuunnitelmien tekemiseen sekä itse valmentamiseen. Olen aina ajatellut tekeväni sitä ”rakkaudesta lajiin”. Parin viime vuoden aikana telinesalille lähteminen on alkanut tuntumaan yhä enemmän pakonomaiselta, eikä voimistelu ole minulle enää harrastus, vaan velvollisuus. Olen kuitenkin joka kausi jatkanut valmentamista, sillä voimistelu on ollut osa elämääni ensimmäisestä luokasta lähtien, enkä ole edes ajatellut jääväni pois lajin parista. Koen, että minun kuuluu jatkaa, sillä niin kaikki muutkin tekevät ja niin minunkin oletetaan tekevän.  

Puhuin treeneissä siitä, kuinka en enää haluaisi käyttää valmentamiseen niin paljon aikaa, mutta en halua myöskään jättää muita valmentajia pulaan, koska meitä on muutenkin liian vähän. Silloin meidän tiimivalmentajamme puuttui monologiini. Lehtonen sanoi: ”Minka kuule, tuo on itsekästä ajattelua.” Ensimmäisenä ajatuksena minulle tuli, että miten se voi olla itsekästä, jos jatkan hommaa täysin muiden odotusten takia, enkä edes tee niin, kuin oikeasti haluaisin. Pieni suutahduskin siinä taisi iskeä. Sitten Lehtonen jatkoi: ”Et kestä pahaa mieltä, jonka aiheutat itsellesi siitä, että lähdet pois. Kyllä ne muut pärjäävät.” Niissä treeneissä päätin, että jättäydyn pois toisen valmennettavani joukkueen toiminnasta vuodenvaihteessa. Päätös tuntui helpottavalta.  

Tiimiakatemiaan liittyvät asiat tuntuvat tällä hetkellä niin paljon innostavammilta, kuin voimistelu, että minun on priorisoitava ajankäyttöäni. Olen muutenkin tarkastellut kalenteriani ja koittanut karsia aikavarkaita ja lisätä niiden tilalle esimerkiksi kirjojen lukemista. Pyrin siihen, että kun teen töitä, käytä ajan tehokkaasti. Vapaa-ajalla voinkin sitten työntää työasiat syrjään. 

Treenien aikana aloin myös pohtimaan kilpailuhenkisyyttäni. Mistä johtuu, että haluan aina voittaa ja teen kilpailun joka asiasta? Toisaalta se puskee minua eteenpäin, mutta luulen, että taustalla voi olla muutakin. En osaa kyllä vielä sanoa, että mitä.  

Uskalla rikkoa rajasi -kirjan lopussa on lukijalle yhdeksän kysymystä, joita pohtia. Kysymyksen liittyivät pääosin siihen, että mitä tekisit, jos kukaan tai mikään ei rajoittaisi sinua. Huomasin oman perheeni olevan monessa kohdassa suuressa roolissa. Haluaisin viettää enemmän aikaa vanhempieni sekä sisarusteni ja isovanhempieni kanssa. Luon kuitenkin itselleni jatkuvasti niin paljon kiirettä, että aikaa ei muka jää. Otinkin eilen illalla puhelimen käteeni ja soitin jokaisen perheenjäseneni läpi. Se vei pari tuntia, koska kuulumisia riitti, mutta oli ihanaa jutella heidän kanssaan pitkästä aikaa kunnolla.  

Kirjassa puhuttiin myös autoritäärisyydestä ja siitä, kuinka hyvin autoritääriset vanhemmat voivat vaikuttaa lapsensa päätöksentekoon. Itse onneksi koen, että olen saanut hyvin vapaasti päättää, mihin haen opiskelemaan, mitä harrastan ja minkälaisten ystävien kanssa pienenä vietin aikaa. Vanhempani eivät isoja päätöksiä tehdessäni koskaan sanoneet: ”Älä teen noin, vaan näin.” Olen siitä kiitollinen. Jotkut asiat kuitenkin ovat sellaisia, joita minulta oletetaan, vaikka sitä ei suoraan sanottaisikaan. Varmaan suurin tällainen asia on lapsen saaminen. Tämä varmasti koskee monta muutakin naista. Äiti puhuu siitä, kuinka ”sitten, kun minusta tulee mummo…” ja sukulaiset naureskelevat kummitytön ristiäisissä, että ”Älä sinä nyt sentään vielä ala näitä hankkimaan, hehheh.” Törmään myös usein toteamukseen: ”Niin sinullahan varmaan on joku mies nyt.” Olettamukset ja odotukset luovat paineen vastata niitä. Olen kuitenkin alkanut kyseenalaistamaan, ovatko nämä asioita, joita todella haluan vai asioita, joita minun vain oletetaan haluavan.  

Kaiken kaikkiaan oli mukava huomata, kuinka en muuttaisi elämässäni oikeastaan paljoakaan. Olen tyytyväinen siihen, kuka ja missä olen juuri nyt. Pieniä asioita, joihin alan panostamaan enemmän ovat viikoittainen yhteydenpito perheenjäseniini ja tehokas työajan käyttö. Karsin myös pois asioita, jotka ottavat enemmän, kuin antavat, kuten valmennukset.