Valitsin kirjan kuunteluun, koska se lupasi tuoda kapinahenkeä työpäiviin.  Minusta monesti tuntuu, että tarvitsisin hieman kapinahenkeä työelämääni, sillä monesti olen myötäilevä ja en kyseenalaista päätöksiä vaan menen virran mukana. Haluan siis lisätä kriittisyyttäni päätöksiä vastaan ja uskoin, että kirja auttaisi minua tässä. Kirja suoranaan ei auttanut minua tässä, mutta herätti se silti minussa ajatuksia ja nyt kerronkin niistä.

Kirjassa käsiteltiin työajan mittausta ja epäkohtia siihen liittyen. Kirja veti hyvän pointin, että työpaikoissa mittaamme aikaa mikä on käytetty työn parissa tai työpaikalla, mutta työuupumus ja tulokset monesti jäävät tarkastelematta. Kaikki olemme varmaan olleet töissä paikassa, jossa sinun pitää työskennellä 8h päivässä, mutta kysymykseni onkin, onko näissä työpaikoissa sitten mitattu erikseen yksilön tulosta ja tehokkuutta tai työuupumista? Oma kokemukseni on ei. Ainut keino miten minun edellisessä työpaikassani mitattiin työtäni, oli aika. Läimäistyäni lätkän seinään alkoi kello juosta ja kahdeksan tuntia myöhemmin oli lähtö. Mietin seuraammeko Osuuskunnassammekaan muuta, kuin aikaa. Sprintti pisteiden analysointi on vähäistä ja työuupumistakaan emme oikeastaan mittaa, vaikka joka viikko kuulee, että tiimiläisilläni on väsymystä. Tuntiseuranta taulukkoon merkkaamme tunnit ylös ja yritämme, joka viikko päästä tähän akatemian asettamaan 40tunnin tavoitteeseen. Mutta onko tuntien seuraamisella väliä, jos huomio painottuu vain tuntien määrään ja työn tehokkuus jää tarkastelematta, kannustammeko ihmisiä vain tekemään mieluisia juttuja 40tunnin ajan, jotka eivät välttämättä tee meidän Osuuskunnallemme rahaa. Jos taas jätämme työuupumuksen tarkastelematta, käykö mielle niin että raadamme niskalimassa 40tunnin edestä hommia oman hyvinvointimme kustannuksella ja kadotammeko samalla hauskuuden tekemisestä. Täydellinen mittari mittaisi näitä kaikkia kolmea asioita: aikaa, tuloksia ja työuupumusta. Se mikä tämä mittari sitten olisi tai miten näitä voitaisiin mahdollisimman hyvin seurata pitäisi meidän keksiä, jotta työskentelystä tulisi mahdollisimman tehokasta.

Kirja kehotti rohkeisiin epäkohtiin takertumisiin. Olen itse hieman huono epäkohtiin takertumisissa, kun meillä on epäselvä käytäntö tai jonkin asia on harmaalla alueella se ei häiritse minua pahemmin. Omalla tavalla olen hyvä sietämään kaaosta ja epäselvyyttä. Huomaan kyllä, kuinka paljon jotkut tiimiläisistäni ottavat stressiä ja kyselevät asioita heti, kun jokin on hieman epäselvää. Näen itseni ongelmanratkaisijana ja minusta tuntuu, että pystyn löytämään loogisia ratkaisuja epäkohtiin helposti, kunhan vain paneutuisin niihin kunnolla. Kehityskohteeni on siis niihin takertuminen. Minusta tuntuu, että jo aiemmin mainitsemani epäselvyyden sietokykyni syö minun kykyäni takertua epäselviin käytäntöihin ja kykyäni kyseenalaistaa epämääräisiä väitteitä. Se miten aloitan tämän kyvyn kehittämisen, täytyy minun keksiä itse.

Kirja kehotti myös keskustelemaan työnkuormituksesta. Työnkuormitus on ollut minulla henkilökohtainen ongelma, jota olen yrittänyt kesästä lähtien ratkaista. Vasta nyt loppuvuosi on alkanut tuntua rennolta ja tehokkaalta työskentelyni suhteen. Minulla on paha tapa pitää kohtaamani ongelmani itselläni ja sen takia keskustelu työnkuormituksesta voisi olla kohdallaan tiimissämme. Tiedän, että tiimissäni on myös ollut muita henkilöitä, jotka ovat kohdanneet työnkuormituksesta aiheutuvaa painavaa tunnetta. Yhdessä puhuminen asiasta voisi johtaa hyväänkin ratkaisuun. Tajuttaisiin, ettei olla yksin ongelman kanssa ja ongelma voisi myös ratketa delegoimalla hommat tasaisesti tiimin sisällä tai ehkä tiimi voisi vähentää vastuuta henkilöltä, joka on kokenut kuormittavaa tunnetta. Muutenkin viikko toisensa jälkeen kuulee treeneissä, että on väsynyt olo, miksi sitten emme nosta kissaa pöydälle ja pura mistä väsymys johtuu. Vastausta en tiedä, omalla kohdallani voin sanoa, että on hankala tarjota apua, kun ei tiedä mitä pitäisi ratkaista tai haluaako ihminen apua. Nykymaailmaan on minun mielestäni muodostunut kulttuuri, mikä ihannoi kovia työntekijöitä ja heitä, jotka tekevät koko ajan jotain, mutta he ovat myös niitä, jotka kärsivät eniten työuupumisesta. Työuupuminen on minun käsitykseni mukaan muodostunut ihanne tilaksi, työtä halutaan tehdä niin paljon että uupuu. Itse en haluaisi levittää tällaista sanomaa, sillä työn pitäisi olla mielestäni viihtyisää, jos työ ei ole viihtyisää se heijastuu muihinkin elämäsi osa-alueisiin.