Viimeiseksi kevään kirjaksi valikoitui Tulevaisuuden lukujärjestys. Miksi? Samalla tekijällä oli toinenkin vaihtoehto tähän kategoriaan, mutta jotenkin tunsin tämän nimen houkuttelevan itseä enemmän, koska tulevaisuutta on aina jännittävää miettiä ja mielestäni hauska sekoitus sanoille otsikossa. Tulevaisuus on siis mielestäni teemana kiinnostava, mutta silti omaa tulevaisuutta tulee harvemmin ajateltua tai suunniteltua hirveän pitkälle. Moni varmasti kokee oman tulevaisuuden ajattelemisen ahdistavana ja kokee sen luovan mahdollisesti jonkun tyylistä painetta itselleen. Itse ajattelen tulevaisuuden liiallisen miettimisen ja siitä stressaamisen turhaksi, koska kukaan ei todellisuudessa tiedä mitä on tapahtunut esimerkiksi viiden vuoden päästä, varsinkin kun itänaapuri Putler keksii omia mahtavia ideoitaan.

Kirjassa käydään aika paljon läpi teknologian ja koneiden kehitystä. Ylempänä mainitsin, että oman tulevaisuuden miettiminen ei ole itselle niin kiinnostava asia, mutta teknologian kehitys on aina kiinnostanut. Pienestä pitäen muistan kiinnostuksen kaikkeen uutteen elektroniikkaan. Pienenä kun näin ensimmäinen älypuhelimen julkaisun, niin totesin äidilleni, että joskus tulevaisuudessa kaikilla on samanlaisia kosketusnäyttö puhelimia ja niihin varaa. Työpaikallani on todella yleistä, että asiakkaakseni saapuu vanhempia asiakkaita, jotka ostavat sen nokia 105 puhelimen ja manaavat samalla, että kyllä se maailma kehittyy nopeasti. Usein vain naurahdan ja kerron ymmärtävän heitä, mutta todellisuudessa eihän minulla ole mitään käsitystä 20-vuotta täyttäneenä millainen tilanne on ollut, kun noin kaksi kolmasosaa elämästä on mennyt ja täytyykin alkaa opettelemaan kaikki viestintä tai yhteyksien pitäminen jollain tavalla uusiksi, jos haluaa esimerkiksi lapsen lapsista kuulla. Tänäänkin myönnän omaavani teknologian parissa vietettyä aikaa noin 9 tuntia. Vähän huolestuttava summa, mutta päivän agendana on ollut soitella ja kirjata haastatteluja yrityksiltä ja kirjoittaa tämä kirja essee, joten mukavan haluisena ihmisenä olen käyttänyt älypuhelinta soitellessa, enkä käynyt ovilla ja kirjoitan tämän tietokoneella, enkä käsin, vaikka silmiä alkaakin jo särkemään.

Osa ihmisistä on pelännyt jo vuosi kymmeniä, että robotit vievät maailman kehityksen myötä työpaikat. Mielestäni vähän hassu ajatus, että näin ajatellaan, sillä totuus on, että ei robotti tule ikinä pystymään vastaamaan ihmistä monissakaan päivittäisissä asioissa tai palveluissa yksinkertaisesti, koska ne eivät koe mitään tunteita, eivätkä osaa lukea ihmisiä. Esimerkiksi vaikea kuvitella, että joku laite pystyisi tekemään myymälässä parempaa myyntityötä ja lisämyyntiä, kuin ihminen. Kirjassa mainitaankin, että robottien on tarkoitus tehdä tulevaisuudessa töitä, jotka helpottavat ihmisten elämää, eikä missään nimessä korvata ihmisiä laitteilla. Itse en siis todellakaan pelkää tulevia laitteita tai koneita vaan odotan esimerkiksi innolla, että saan taas tietokoneeseeni asteen enemmän potkua ja pääsenkin seuraamaan kehitystä ainakin niin kauan kuin Gigantissa olen töissä niin oikein läheiseltä etäisyydeltä.

Väittäisin, että jos ja kun kirjan kirjoittaja Perttu Pölönen tietää millainen paikka on tiimiakatemia, hän varmasti arvostaa sitä. Miksi? Kirjassa mainitut monet todella tärkeät taidot kuten, uteliaisuus, luovuus, improvisaatio, ongelmanratkaisutaidot, sopeutumiskyky, intohimo, luonnollisuus, kommunikaatio taidot, tiimityöskentely, pitkäjänteisyys, kärsivällisyys, hyvinvointi, myötätunto ja rehellisyys ovat kaikki todella tärkeässä roolissa tässä korkeakoulussa. Kaikki ovat asioita, joita jokaisen kannattaisi opetella kehittämään ja jotka todennäköisesti tulevat olemaan tulevaisuuden työelämässä todella arvostettuja piirteitä. Piirteitä on niin paljon, että ei kukaan tietenkään oleta kenenkään näitä kaikkia omaavan, mutta on hyvä tiedostaa omat vahvuudet ja heikkoudet näistä ja siten kasvattaa itsestään vielä ”vahvempi”. Onneksi tiimiakatemialla on niin onnekas tilanne, että näitä lähes kaikkia taitoja kehitetään jatkuvasti ja jopa vahingossa, jos aikomuksissa on joskus valmistua. Omalla kohdalla eniten kehittämistä varmasti löytyy näistä asioista kärsivällisyydestä ja luovuudesta. Allekirjoitan itsekin asian, jonka Pölönen tuo esille peruskoulusta. Peruskoulu tukahduttaa Pölösen mielestä luovuuden oppilaissaan, joka on mielestäni enemmän kuin totta. Jos opiskelu olisi ollut peruskoulussa edes 10 % samanlaista, kuin esimerkiksi tiimiakatemiassa niin väittäisin, että jokainen peruskoulusta valmistuva olisi luovuudeltaan paljon kehittyneempi ja nerokkaampi yksilö. Uskon, että luovuutta varmasti voi vieläkin kehittää, mutta sen olisi voinut aloittaa 10-vuotta aikaisemmin, milloin sai ensimmäisen kerran valittua esimerkiksi valinnaisen aineen.

Kirja kokonaisuudessa positiivinen yllätys ja antoi itselle paljon pohdittavaa ja aihe oli mielestäni todella kiinnostava ja ajankohtainen, eikä tylsiä kohtia ollut monia.