Luettuani tämän kirjan aloin ajatella identiteettiäni eri tavalla. Aiemmin en kyllä kauheasti ole sitä ajatellut, joten tämä kirja avasi paljon uusia näkökulmia. Identiteetti on älyttömän laaja kokonaisuus ja Perttu aika filosofinen tyyppi, joten nyt tuntuu, että on vähän vaikea kasailla ajatuksia päättää mistä kirjoittaa. 

Aitous

Olen kuuluttanut aitouden tärkeyttä niin markkinoinnissa kuin olemisessakin. Mielestäni on aina hyvä olla aito oma itsensä esittämättä turhaan mitään muuta, olla juuri niin kuin itse haluaa. Aitoudesta on tullut trendi: someen julkaistaan aidompia kuvia ja videoita, julkkikset avautuvat rankoista kokemuksistaan yleisölle. Joskus on tullut sellainen tunne, että yritetään yrittämällä olla aitoja, jolloin koko aitous menee pilalle. Koko aitouden käsite on alkanut tuntua absurdilta. Pölösellä oli kirjassaan hyvä pointti, että arvostamme aitoutta vain silloin, kun on kyseessä positiiviset tunteet ja asiat. Jos joku ihminen on sairas tai käyttäytyy väärin, emme silloin halua hänen olevan oma aito itsensä. 

Oma identiteettini

Olen liiketalouden opiskelija, yrittäjä, siivooja. Näin saattaisin esitellä itseni uudelle henkilölle. Todennäköisesti kuvailisin itseäni heti ensimmäisenä jonkinlaisella tittelillä ja sen jälkeen muiden juttujen kertominen onkin haaste. Miten minä muuten esittelen itseni? Kuka minä edes olen? Kyseinen tilanne on varmasti monelle tuttu. Tämä herättää kysymyksen: Onko titteli oikeasti se olennaisin asia minussa, joka määrittelee kuka olen? Miksi en sen sijaan kertoisi vaikkapa jotakin tarinaa elämästäni, tai että millainen olen luonteeltani. Siis kuka minä olen, eikä mikä minä olen? Pölönen sai minut ajattelemaan. Näin voisin painua uuden tuttavuuden mieleen paremmin ja vaikuttaa mielenkiintoisemmalta, sillä titteleitä ja muita tilastoja emme yleensä muista ja harvoin ne edes kovin kiinnostavat. 

Työ on väkisinkin osa identiteettiäni, koska työskentelen noin puolet arjen valveillaoloajasta ja Pölösen sanoin olisi outoa jättää työ mainitsematta. Identiteettiä ei kannattaisi kuitenkaan kokonaan rakentaa työn varaan, koska mitäs sitten kun opiskelut loppuvat, yritys kaatuu tai siivoushommia ei ole? Jos olisin rakentanut identiteetin noiden äskeisten tittelien varaan, olisin juuri syöksykierteessä identiteettikriisiin.  Jos sen sijaan rakentaisin identiteettini taitojeni ympärille, eivät ulkoiset tekijät pystyisi vaikuttamaan siihen yhtä vahvasti. Tämä ei ole vain minun ongelmani, vaan laajasti vaikuttava asia yhteiskunnassamme, jossa arvioidaan ihmisen yhteiskuntakelpoisuutta tittelin perusteella. 

Taitotittelit

Pölösellä on mielenkiintoinen huomio nykyajan työnimikkeistä. Ne eivät sinänsä kerro, mihin ongelmaan työ vastaa. Jos henkilö on assistentti, insinööri tai data-analyytikko, titteli ei vielä suoraan kerro, miten maailma paranee henkilön työpanoksella, se ei siis kerro, mikä merkitys työllä on. Jos henkilö kertoisi olevansa sovittelija, syntyy oletus, jonka mukaan ihmiset tarvitsevat riitojen ja erimielisyyksien sovitteluun kolmansia osapuolia. Ongelma, jota tällainen henkilö ratkaisee tulee sanoitetuksi kuin itsestään. Poliisi, vartija ja lakimies ovat esimerkkejä sovittelijoista. Sovittelija on taitotitteli. Muita Pölösen ideoimia taitotitteleitä on esimerkiksi kirkastaja, helpottaja ja värittäjä. 

Työt ja tittelit muuttuvat ajan myötä. Uusia ammattinimikkeitä ja titteleitä syntyy teknologian kehityksen myötä ja sen myötä vanhoja myös häviää. Ihmisten perustarpeet tuskin kuitenkaan muuttuvat. Riitelemme varmasti aina tulevaisuudessakin, saamme vammoja ja sairauksia ja tarvitsemme uutta musiikkia ja taidetta, tarvitsemme monimutkaisten kokonaisuuksien hallintaa, näin esimerkiksi. Työnimikkeet, joilla kutsumme näihin ongelmiin vastaavia ihmisiä, tulevat ajan myötä muuttumaan, vaikkakaan ongelmamme eivät niin kauheasti muutu. Jos identifioituisimme enemmän taitojemme perusteella ammatin sijaan, kokisimme itsemme ehkä merkityksellisimmiksi tässä maailmassa. Taitotitteleitä tuskin koskaan kailotetaan julkisesti, mutta ne voivat toimia apuna itselleen oman identiteetin hahmottamisessa.

Yhden taitotittelin alle mahtuu monia ammattinimikkeitä, mikä tavallaan vapauttaa ja avartaa katsetta työmarkkinoilla. Innostuin siitä, kun Pölönen kertoi tekevänsä musiikkia, keksivänsä uusia asioita ja kirjoittavansa kirjaa ja oli huomannut, että hän hyödynsi jokaisessa ’’ammatissaan’’ samoja taitoja. Olen itse hieman kriiseillyt sitä, että pitääkö minun nyt tosissaan valita yksi tietty ammatti, jota opiskelen ja tavoittelen. Ei tarvitse, onneksi. Voin oppia tunnistamaan taitoni ja ominaisuuteni ja hakeutua kaikkiin niihin ammatteihin, joissa samoja ominaisuuksia tarvitaan. jaHän on nimennyt oman taitotittelinsä, hän on värittäjä. Värittäjät luovat uutta, hallitsevat laajoja kokonaisuuksia ja tuovat pirteyttä ja ’’väriä’’ tilanteisiin. Uskon itsekin meneväni vähän tähän värittäjä -luokkaan. En ole osannut päättää, mihin erikoistun ja mihin keskittäisin opintoni, mihin ammattiin. Tajusin, ettei minun tarvitsekaan, sillä voin keskittyä oman taitotittelini kehittämiseen. Värittäjät, kuten kaikki muutkin, voivat toimia monessa eri ammatissa, sillä työn vaatimat taidot eivät välttämättä kauheasti eroa toisistaan. Toki jokaisessa ammatissa on oma sanasto ja ohjelmat ja käytännöt, mutta luoviin ammatteihin tarvitaan aina luovuutta, se on se tärkein, muun voi kyllä opetella.