Tää on taas näitä esseitä, kun ajattelen:  
“Voi huokaus, tästä en kyllä saa mitään järkevää ja arvokasta jaettavaksi.”  

Jäätikkö sulaa 

En tiedä, onko tunne sinulle tuttu – mutta tämä ei ole itselleni ensimmäinen kerta. Minähän rakastan kirjoittamista, ja voisin kirjoittaa joka päivä – useasti. Olen myös sellainen ihminen, joka pystyy rakentamaan kokonaisen reflektion lukemalla vain yhden lauseen koko kirjasta.  

Olen kuitenkin alkanut vaatimaan itseltäni enemmän ja paineet tuntuvat niskassa raskaana. Haluaisin, että mieleeni syntyneistä ajatuksista, ideoiden heijastumista ja reflektioista voisi joku muukin saada jotain irti – niin, että ne opit pääsisivät leviämään. Eikö me juuri sitä varten täällä olla ja näitä reflektioitakin kirjoitella (oma oppiminen ja kehittyminen mukaan lukien)?  

Tällä kertaa minusta tuntuu, että voisin referoida vaikka koko kirjan ja hehkuttaa, kuinka upeita vinkkejä Järvilehto (2013) on siihen saanut kerättyä – mutta ymmärtääkseni se ei lie reflektoimisen tarkoitus.  

Tämä ajatusprosessi herätti minussa kuitenkin sellaisen – melko kypsän ja mehevänkin – ajatelman, että ehkä minun tarvitsee haastaa itse kirjoilta ja lukusuunnitelmalta enemmän: miettiä jo valmiiksi, millaista hyötyä lukemani kirjat ja niistä syntyneet peiliajatukset voisi tarjota tiimillemme. Nyt kun olen mennyt oma oppiminen ja urapolun rakentaminen edellä (mikä tokikin on ollut erittäin tärkeä etappi matkallani tähän asti), olen saavuttanut jonkinlaisen oppimisen oppimisen virstanpylvään: kehittymistä ja oppeja olisi tärkeää alkaa suuntaamaan myös ulospäin.  

Uimaan oppii vain uimalla 

Viime aikoina olen paininut kahden asian välillä – jäädäkö Tiimiakatemialle vai vaihtaa koulua. Olen kokenut matkan tähän asti henkisesti erittäin raskaaksi, enkä ole varma, mitä olen oikein oppinutkaan tämän kahden vuoden aikana. Olen myös selkeyttänyt itselleni, mitä HALUAN oppia – ja en ole varma, voinko nuo opit saada Tiimiakatemialta. Olen kartoittanut tilannetta ja vaihtoehtojani ja vaaka heilahtelee epävakaasti puolelta toiselle. Välillä vaa´an heilahtelut ovat täysin senhetkisen tunnetilan vallassa ja joudun todella prosessoimaan ajatuksiani ja tunteitani, etten tee liian nopeita johtopäätöksiä mistään. 

Tiimiakatemia on oppilaitoksena erittäin erityislaatuinen. Se tiputtaa heikommat pingviinit jäälautalta silkkaa olosuhteiden karuuttaan ja karsii toiset, jotka ymmärtävät valita tukevamman lautan alleen. Se työntää kovaäänisimmät ja innokkaimmat ensimmäisenä veteen ja antaa muiden tutkailla tilannetta kauempaa. Tiimiakatemia on kuin Etelämanner – koettelee, mutta hylkääkö? Tuohon hieman kryptiseenkin kysymykseen olen tällä hetkellä etsimässä itselleni vastausta ja siksi haluankin kokeilla tämän reflektion kirjoittamista hieman puhtaammin ajatuksenvirtana kuin pakotetun strukturoituna esseen tekeleenä. 

Voisi kuitenkin kyseenalaistaa tässä kohtaa – miten mikään näistä ajatuksista liittyy lukemaani Lauri Järvilehdon (2013) kirjaan “Upeaa työtä!”. 

Kirja sisälsi lukemattomia harjoituksia, kuinka oppia tuntemaan omia vahvuuksiaan, intohimojaan, löytää inspiraatiota ja rakentaa omaa uraansa. Minulla meni enemmän aikaa niiden tekemiseen kuin itse kirjan lukemiseen. Olen käynyt samaan aikaan kolmannen sektorin tarjoamassa uraohjauksessa ja nämä harjoitukset ja prosessit ovat hyvin tukeneet toisiaan. Ilman uraohjausta, ilman Järvilehdon (2013) kirjaa ja tätä itsereflektiota en olisi siinä, missä nyt olen: Tiedän, mitä haluan. 

Nyt olen kuitenkin uuden ongelman edessä: En tiedä, miten voin saavuttaa haluamani asiat. 

”Ja sitten tähän kohtaan kirjoittaisin ajatuksia jostain toisesta kirjasta, joka käsittelee tiimioppimista.” 

Nyt tuntuu, että alan näkemään jo pilkahduksia siitä kultasuonesta, joksi tämä reflektio on rakentumassa. Tai ainakin pilkahduksia omista uusista ajatuksista ja ideoista, jotka ovat syntymässä pääni sisällä. Sen sijaan, että kirjoittaisin, miten löysin oman kutsumukseni (niin työssä kuin elämässä yleisesti) – kirjoitankin tällä hetkellä ajatuksia tiimioppimisesta.  

Aallon harjalla – vai ajelehtien eteenpäin? 

“Neljä sivua – neljä sivua se vaatii, että reflektoi ajatuksiaan, jos on lukenut 2 pisteen kirjan. Kaksi sivua per kirjapiste – niin meille on ohjeistettu.”  

Mieleni palaa LÄN – luovan älykkyyden ja notkeuden koulutusohjelman kurssimatkalle, kun olimme Ruotsinpyhtäällä Strömforsin ruukilla. Kurssipäivän pakollinen osuus oli ohi ja istuimme iltaa toisen majatalon keittiössä. Pelasimme korttia, keskustelimme hassuista sattumuksista elämiemme varrelta ja siitä, mitä on vaatinut, että reflektioista on saanut kirjapisteitä. Mielenkiintoiseksi meni, kun joku oli saanut 1 kirjapisteen monisivuisesta esseestään, kun toinen oli saanut 2 kirjapistettä – noin puolikkaan sivun kevyestä pohdiskelusta – kummatkin samasta kirjasta kirjoitettuna. “Miten tuo on edes mahdollista?”, ajattelin, kun kuuntelin heitä ja katsoin heidän näyttämiään esseitä puhelimiensa ruuduilta. 

Viimeistään tässä kohtaa ymmärsin, miten vahvat viidakon (tai kuten aiempaan metaforaani paremmin sopisi: jäätikön) lait Tiimiakatemialla toimivat. Toki tuosta kirjapistesekoilusta on jo tultu eteenpäin ja olemme myös vaatineet selkeämpää ohjeistusta, koska olemme kokeneet aiempien ohjeistusten ajavan meidät tiimiyrittäjät epätasa-arvoiseen asetelmaan.  

“Mikä yhdelle toimii – toiselle ei.” Tuo taas on toinen ajatus, jota Tiimiakatemialla kuulee ajatuksiimme iskostettavan. Tottahan se on – mutta kai sitä nyt jotkut lähtökohdat on oltava? Itse arvostan selkeitä ohjeita ja raameja, sekä hyviä ja tarkkoja suunnitelmia – joista voi sitten poiketa tarpeen mukaan. Mutta onko tuossa ajattelussa kuitenkin perää? Ajetaanko meidät kaaokseen – suoraan hyiseen mereen ja katsotaan, opimmeko me uimaan vai ajelehdimmeko lämpöisemmille vesille? 

Meidän tiimissä kaaoksessa tosiaan on uitu – yritetty monenlaisia aaltoja hallitakin, aina kuitenkin veteen mätkähtäen. Tiimissämme on valtavaa osaamista: luovia superneroja, tehokkaita touhutätejä, suorasanaisia nokkelikkoja ja suuria ajattelijoita. Itse en tiedä, mihin kategorioisin itseni, mutta juuri se lienee syy, miksi haikailen tällä hetkellä tukevammille lautoille ja lämpöisten vesien tropiikkiin. Elämäni on ollut tähän ikään saakka yhtä kaaoksessa elämistä ja aallolta toiseen ajelehtimista, ja siksi koen vaikeaksi ylläpitää tehokasta työtahtia ja mielekästä oppimista: aallot tuntuvat kasvavan liian suuriksi ja syövän minut alleen. 

Kutsumuksellista tekemisen virtaa 

Tiedätkö sinä, mitä eroa on kutsumustyöllä ja kutsumuksellisella elämällä? No – päädyimpä nyt kuitenkin avaamaan hieman, mitä Järvilehto (2013) on sanaillut kirjaansa. 

Voit siis joko elää elämääsi niin, että et tee mitään, mistä saat innostavia kokemuksia tai missä koet flow-hetkiä tehdessäsi. Tai voit elää niin, että saat. Voit tehdä työtä, jossa näitä kokemuksia syntyy – mutta arki sakkaa, ja se vaikuttaa työhösi, ja flow-kokemuksetkin vähenevät. Voit elää kutsumuksellista elämää ja vapaa-aika on innostavaa ja arki pääosin mielekästä – eikä silloin ole niin väliä, tekeekö kutsumuksen mukaista vai enimmäkseen suorittavaa työtä. Voit myös elää kutsumuksellista elämää JA tehdä kutsumustyötäsi. (Järvilehto 2013.) Mikä noista tekemisen malleista sopisi parhaiten sinun pirtaasi?  

Järvilehdon (2013) keräämiä ja muovaamia harjoituksia tehdessäni löysin montakin viisastenkiveä omien unelmien ja mielekkään arjen tavoitteluun. Löysin asioita töihin, harrastuksiin ja muuhun arkeen ja vapaa-aikaan liittyen, joita haluan tavoitella. Nuo asiat kuulostivat sellaisilta, jotka kohentaisivat elämänlaatuani huomattavasti, jos niitä saisin lisää elämääni – ja joitain nykyisiä vähennettyä. Silloin voisin uskaltaa sanoa, että eläisin omannäköistäni, tyydyttävää elämää. Ja tässä tapauksessa tyydyttävä ei ole sama asia kuin se arvosana peruskoulun päättötodistuksessa – vaan sanamukaisesti jotain, mikä täyttää tarpeet. Jollekin se ei ole riittävästi, ja se on iha ok. Ehkä olet aina elänyt tyydyttävää elämää, mutta koet sen liian tasaiseksi ja kaipaat nyt hieman uusia haasteita – ehkä se kertoo myös sinulle sen, että sinun tulisi lisätä tyydyttävän elämän listaasi tai ajatuskarttaan uusia asioita: haasteet ja yllätyksellisyys. 

Miten siis voisin näitä oivaltamiani, elämänlaatua kohentavia asioita tavoitella Tiimiakatemian arjessa – siinäpä vasta kysymys.  

Selkä seinää ja untuvaselkä kaverin selkää vasten 

“Seison jäälautan reunalla, katselen ulapalle ja mietin, lähdenkö uimaan viimeisen kerran oman laumani kanssa – vai tulenko katselemaan näitä maisemia vielä tovin verran pidempään.” 

Pian on se hetki – se viimeinen hetki, kun minun tulee tehdä päätös: lähteäkö vai jäädä. Siihen on nyt tasan 3 viikkoa aikaa. Tässä välissä minun tulisi saada kirjapisteet ja asiakaskäynnit täyteen, viedä projektit loppuun ja tehdä päätös, mikä on minulle viisain ratkaisu. Ei siis pelkästää mukavin, tai helpoin ratkaisu – koska niitä ei täältä olla tultu hakemaan, eikä niitä täältä saa. Lähteminen on aina vaikeaa ja myös omanlaisensa prosessi, jota myös tarvitsee käsitellä aikansa. Jääminen voi olla riski ja siitä sitten kiittelet itseäsi jälkikäteen, että kestikö se lautta vai käytiinkö ottamassa pohjakosketusta. Kyllähän sieltä pohjaltakin aina ylös pääsee – se vaan vaatii sitten ihan toisenlaista ponnistelua ja resursseja.  

Ai niin – onhan tässä vielä yhdet treenitkin vedettävänä. Aiheena: Tiimin oppimissopimus. Miksemme ole sellaista tehneet aiemmin? Koska arviointipassissa ei sellaista lue. Miksi teemme sen nyt? Koska huomasimme, että tiimimme tarvitsee sellaista. Miten me sen teemme? Teimme ensin uudet, meidän tiimille räätälöidyt ohjeet omien oppimissopimusten päivittämiseen ja annoimme kotitehtäväksi päivittää omat syksyä varten tehtävät oppimissopimukset tuleviin Tiimin oppimissopimus –treeneihin mennessä. Treeneissä sitten keräämme oppimistavoitteet ja niihin tarvittavat yksilölliset työkalut ylös, sekä koostamme niistä tiimille yhteisen tavoitekartan, työkalut ja vision ja mission tulevaa syksyä varten.

Mistä tämä idea lähti? Olemme tiiminä kokeneet ja asiasta keskustelleet, että visiomme ja motivaation lähteemme eivät ole olleet oikein linjassa ja se on oletettavasti näkynyt tiimissämme ilmenneinä haasteina: sitoutumisen ja luottamuksen puute, motivaation puute tai vaihteleva motivaatiotaso ja mitä näitä muita, Lencionin tasoja ja kehitysvaiheita olikaan… No, sepitykset sikseen: tiedämme kaikki, että noita kuuluisia toimintahäiriöitä on käsitelty niin monessa paikassa, niin monta kertaa, ettei tässä nyt tarvitse lähteä niistä jauhamaan. 

Mitä itse odotan saavani tai oppivani noissa treeneissä ja tämän prosessin myötä? En mitään vähempää, kuin motivaation jatkaa tai kipinän lähteä. Kuulostaa hurjalta – mutta ei se ole ihan koko totuus. Tulen pohdiskelemaan omaa tulevaa polkuani vielä oman rakkaan valmentajamme, sekä ainakin opinto-ohjaajan kanssa. En siis jätä päätöstä tiimin varaan tai pelkälle tunnepohjalle. Odotan kuitenkin näkeväni, onko oivalluksemme ollut sielläpäinkään, kun lähdemme tällaista uraauurtavaa työkalua rakentamaan. Ja ei – en usko, että olemme ensimmäistä pingviiniä vedessä, jotka tiimille alkavat yhteistä oppimissopimusta rakentamaan – onhan tähän vuosikymmenten – tai tarinoita kuunnellen – vuosituhanten varrelle varmasti monenlaista yksilöllistä ja aina niin tuttua ja toistuvaakin kehityskaarta varmasti mahtunut. 

Jatka uimista – tai tule syödyksi 

Mitä tästä nyt sitten opin? Pitäisikö jokaisen reflektion olla osaltaan kuin suuri motorola: täynnä oivalluksia onnistumisista, epäonnistumisista, opeista ja kopeista ja siitä, mitä tästä nyt sitten vie käytäntöön? Entä mitä tekisin toisin? Kuinkas monta näitä kysymyksiä nyt olikaan? Väliäkö sen – kunhan vaan uit ja teet tilaa seuraaville pingviineille. 

En tiedä, kuinka päädyin tähän pisteeseen: kirjoittamaan taas ylipitkän reflektion, moittimaan jälleen itseäni epätäydellisestä suorittamisesta ja luomaan jotain itselleni kuitenkin aivan uudenlaista. Olen ainakin kuunnellut ja yrittänyt oppia jotain: Onnilta tarinankerrontaa reflektion tehokeinona, monen suusta kuultua “älä mieti liikaa”-tekemistä ja luottamista omiin kykyihin ja ajatusten viisauteen. Sen viisauden voit sinä, lukija, itse arvioida – mutta mielekästä tämä oli kuin mikä. Kannattaa kokeilla. Ajatuksen virta voi laittaa uusiakin ajatuksia valumaan samaan uomaan. 

Ole pingviini, kun et muuta voi – mutta harkitse, ja tee viisaita päätöksiä. 

Ja tähän loppuun vielä: olihan se kirja (Järvilehto, 2013) siis aivan todella täynnä hyviä oppeja ja koppeja tiimillekin jaettavaksi. Niistä ehkä kirjoitan lisää sitten, kun niitä on kokeiltu – ja kun olen sen kirjan tiimin oppimisen kehittämisestä lukenut. Kiitos, ja anteeksi.