Tartuin Mark Mansonin kirjaan ”Kuinka olla piittaamatta paskaakaan”, sillä kirjan nimi herätti mielenkiintoni ja kysellessäni kirjasta tuntui, että lähes jokainen akatemialainen on lukenut sen. Kirjan tarkoitus on löytää asiat mitkä ovat itselle tärkeitä ja olla piittaamatta sellaisista asioista millä ei ole oikeasti oman tekemisen kanssa mitään merkitystä. Se ei ole niinkään ohjekirja ja kaikkea muuta kuin perinteinen self-help kirja, mikä kädestä pitäen kertoo, mikä on elämässä tärkeää ja mikä ei, vaan se on rehellinen ja tarpeellinen palautus maanpinnalle, mikä saa tutkimaan omia henkilökohtaisia odotuksia, arvoja ja ongelmia.

Manson ampuu alas yltiöpositiiviset voimalauseet, joihin on helppo tuudittautua ja sysäisi minut tutkimaan minkälaisia ongelmia en uskalla elämässäni kohdata ja pyrin parhaani mukaan välttelemään.

”Once we embrace our fears, faults and uncertainties – once we stop running from and avoiding and start confronting painful truths – we can begin to find the courage and confidence we desperately seek.”

Sen sijaan että välttelisin haasteita, mitkä ovat elämän välttämättömyys, Manson kehottaa pohtimaan: ”What problem do you want to have?” ja sen sijaan, että pyrkisin pääsemään haasteista eroon, Manson käskee kysyä itseltä: ”What are the problems that excite me? What are the problems for which I am willing to sacrifice for, to work for?”

Olen aina ollut enemmän hetkessä eläjä kuin tulevaisuuden murehtija, joten tehtävien sysääminen tulevaisuuteen on ollut enemmänkin sääntö, kuin poikkeus. Huolettoman elämänasenteeni takia minulle on ollut aina helppoa tuudittautua mukaviin ajatuksiin ja tekemiseen, sen sijaan että kohtaisin välttämättömät haasteet, joiden suorittaminen ajaisi minua eteenpäin. Esimerkiksi kirjaesseiden kirjottaminen on tuntunut aina valtavalta vuorelta kavuttavaksi, joten olen tyytynyt laittamaan leirin pystyyn vuoren juurelle ja katselemaan ja kannustamaan sieltä muita, jotka kapuavat vuoren rinnettä sulavasti ylöspäin.

Mansonin suorapuheisuus sai minut kyseenalaistamaan toimintani ja koin ”Mitä helvettiä Vili?” elämyksen. Luonteeltani olen kuitenkin hyvin tavoitteellinen, joten miksi en ole valmis tekemään töitä sen eteen, että saavuttaisin asettamani riman? Mitä enemmän rupesin pohtimaan tuota kysymystä, sitä mielekkäämmältä kaikkien haasteiden kohtaaminen rupesi tuntumaan. On todella helppoa olla alisuoriutuja, kun osaa taitavasti huijata itseään ja tyytyä siihen mihin pystyy ilman minkäänlaista yritystä. Äitini kuluttama fraasi lukioajoiltani: ”Teet siinä vain itsellesi hallaa…” kolahti ensimmäistä kertaa oikeasti takaraivoon.

Hatunnosto Mansonille tästä kirjasta, sillä se totisesti toimi tarvitsemanani herätyksenä siitä, että elän, teen ja koen itseäni enkä muita varten ja niin kauan kuin välttelen haasteita, olen jumissa siellä mukavassa leirissä vuoren juurella.