Taivas + Helvetti
Taivas + Helvetti, ”yrittäjyyden oranssi kirja”, ei ole suinkaan ohjeopus yrittäjyyteen. Se on kirja täynnä erilaisia tosielämän yrittäjätarinoita, joiden tarkoitus on avoimuuden kautta innostaa ihmisiä yritteliääseen mindsettiin. Kirjassa on 21 eri yrittäjän tarinaa, ja vaikka jokainen niistä oli omalla tavallaan vaikuttava, muutama nousi sieltä esiin erityisen inspiroivana.
Satu Kontinen on graafinen suunnittelija ja yrittäjä Tmi Satukala Graphic Designilla. Hän on toteuttanut varmasti monen ihmisen unelman; Irtisanonut työsopimuksensa, myynyt asuntonsa ja lähtenyt perheensä kanssa kiertämään maailmaa, samalla tehden intohimoansa työnään. Toki tämä on vaatinut helvetisti töitä ja tarkkaa talouden suunnittelua, mutta niin kuin Satu sanoo, hyvä elämä maksaa jonkun verran.
Puhuimme tiimini kanssa eräissä treeneissämme siitä, olemmeko maratoonareita vai sprinttereitä. Toisin sanoen, teemmekö hetken ajan helvetisti töitä saadaksemme aikaan tulosta mahdollisimman nopeasti, vai olemmeko maltillisia ja valmiita pitkän ajan ja kaavan työntekoon saaden mahdollisesti vielä isompiakin juttuja aikaan. Totesin itse olevani entinen sprintteri, nykyinen maratoonari, vaikka ehkä kaikista eniten edustankin kultaista keskitietä. Olen aina ollut hieman kaikkimullehetinyt- tyyppinen ajattelija ja jopa melko kärsimätön. Vuosien saatossa olen kuitenkin oppinut sen, että kaikkea ei voi saada silmää räpäyttämällä, ja itsekurilla ja pitkäjänteisyydellä voi saada suurta kehitystä aikaan. Satu sanoi omassa luvussaan: ”Olemme ansainneet itse ihan kaiken, mitä olemme saaneet aikaan. Jos minä olen onnistunut rakentamaan tällaisen elämän, sen voi tehdä kuka tahansa”. Mielestäni onkin totta, että kuka tahansa voi saavuttaa mitä tahansa, mutta helpolla se ei tule. Se vaatii aikaa ja töitä, mutta kun tarpeeksi jotakin asiaa haluaa, on varmasti sen eteen valmis tekemään mitä vain.
Satun yrityksessä ja työnteossa on monta asiaa, mitä toivon omalla yrittäjäurallani kokevani. Hän tykkää ja nauttii työstään niin paljon, että tekisi sitä, vaikka voittaisi lotossa. Toivon joskus olevani itsekin tilanteessa, jossa oma yritykseni ja sen eteen töiden tekeminen olisi itselleni niin mieluista, ettei se tuntuisi työltä, vaan intohimolta. Satun asiakkaat suosittelevat häntä niin paljon eteenpäin, että hänen ei itse tarvitse käyttää aikaa asiakashankintaan. Vaikka hän onkin ties missä päin maailmaa, hän voi luottaa siihen, että ainakin Suomesta hänellä löytyy asiakkaita. Toivottavasti joskus teen itsekin työni niin hyvin, että asiakkaani oman tyytyväisyytensä kautta suosittelevat minua muille.
Satu ei myöskään käytä aikaansa turhaan palaverointiin. Tämä on mielestäni fiksua, sillä usein, kun esimerkiksi omassa akatemia-arjessani pitäisi jonkin projektin tiimoilta saada jotakin aikaan, päätämme usein laittaa palaverin pystyyn. Vaikka saamme paljon niissä aikaankin, usein aikaa ja energiaa menee johonkin ihan muuhun ja turhanpäiväiseen. Hyvänä esimerkkinä olemme oman tiimiyrityksemme markkinointitiimin kanssa todenneet, että ainaisen palaveeraamisen sijaan listaamme viikottain to do- listat, joista jokainen ottaa jonkin tehtävän vastuulleen ja joko yksin tai parin kanssa jopa kolhoosinomaisesti pitäen huolen sen hoitumisesta. Näin olemme paljon tehokkaampia eikä aikaa tarvitse käyttää palaveriin paikalle raahautumiseen, vaan asiat saa nopeasti hoidettua jopa kotoa.
Satu on myös ihailtavasti ottanut asenteekseensa elämästä nauttimisen ja siitä kaiken irti ottamisen. Koskaan ei tiedä, milloin meistä aika jättää, joten jokainen päivä tulisi elää kuin se olisi viimeinen. Satua koetteli kovasti hänen veljensä kuolema, ja vaikka surutyö tottakai täytyy tehdä, eikä siitä koskaan tarvitse päästä kokonaan yli, on tärkeää, ettei ajattele elämän merkityksen loppuvan sellaiseen menetykseen. Ajattelen usein, että kuolleet läheiseni katsovat tekemistäni vaikkapa pilven reunalta. Haluan tehdä heidät ylpeäksi sillä, että menetyksen aiheuttamasta surustani huolimatta pyrin ottamaan elämästäni kaiken irti.
Suvi Widgrenin tarina kiinnitti huomioni ehkä eniten muun muassa siksi, että hänellä on tradenomitausta Tiimiakatemialta ja intoa vaateliikeyrittäjänä. Häneltä on myös nuoresta saakka löytynyt kiinnostusta muotiin ja sisustamiseen. Aivan kuten minullakin. Minulla ei kuitenkaan ole samanlaista itsevarmuutta ja munaa päästää asioita suustani samalla tavalla kuin Suvilla, miettimättä sen kummemmin mitä muut ajattelevat. Suvi nauttii provosoimisesta ja sitä kautta asioiden aikaansaannista. Hän uskaltaa olla oma, jopa rivo itsensä. Suvi on niin varma itsestään ja tekemisestään, että ei anna ajatustakaan asioiden mahdolliselle epäonnistumiselle – ja jotenkin onnistuu sen aina välttämäänkin. En koe ehkä samanlaista rääväsuuasennetta tarpeelliseksi itselleni omaksua, mutta arvostan sitä todella paljon. En ole ihminen, joka sanoo sen mitä ajattelee, vaan ajattelen, mitä sanon (tai jopa jätän sanomatta). Olisi toki mielenkiintoista nähdä, mitä saisin aikaan, jos sanoisin vaikkapa asiakastapaamisissa sen mitä sylki suuhun tuo.
Tietyllä tavalla valmistaudun jo samankaltaiseen ahdistukseen, mitä Suvilla oli, valmistumisen häämöttäessä; mitä seuraavaksi. Entä jos en tiedäkään mitä pitäisi tehdä. Suville taas riitti tietää se, mitä hän haluaa tehdä, ja pian hänen yrityksensä Stylehunter oli jo lauteilla. Ei ollut kauhean kauaa valmistumisesta mennyt, kun hänestä tuli jo toimitusjohtaja. En ajattele, että heti valmistuttuani minulla pitäisi olla jo selkeät sävelet omasta firmastani, mutta olisi mahtavaa, jos olisi edes vähän suuntaa antavaa ajatusta, mihin se voisi liittyä. Tietyllä tavalla koen epävarmuutta tehdä omaa unelmaprojektia edes akatemialla, puhumattakaan valmistumisen jälkeisestä elämästä. Epäonnistumisesta on koko ajan pieni pelko perseessä ja mietin hirveästi mitä muut sanovat. Jos tulisikin vastoinkäymisiä (joka on yrittäjyydessä melko väistämätöntä) vähänkin isommassa mittakaavassa, heittäisin varmaan hanskat tiskiin. Sellaisessa tilanteessa asennoituminen on valttikortti. Niin kuin Suvikin sanoo, asennoituminen muovaa ihmistä. Mikäli vain päätän asennoitua riskeihin positiivisesti ja innokkuudella ahdistumisen ja jänistämisen sijaan, muokkautuu koko ajatusmaailmani niiden suhteen samalla. Toivon suuresti, että osaan muovata asennoitumiseni itseäni ja mielenkiinnon kohteitani palveleviksi, ja sitä kautta ehkä joskus jakaa kaltaisilleni pelokkaille untuvikoille samanlaisen kasvutarinan, kuin Suvin yrityksellä.
Tietysti huomioni kiinnittyi myöskin Supercellin Mikko Kodisojan tarinaan. Firmaan olen törmännyt usein lehtien otsikoissa, eikä sen menestys ole jäänyt huomiotta. En koe itseänierityisen isänmaalliseksi henkilöksi, mutta Supercellin tarinaa luettaessa koin kyllä suurta ylpeyttä siitä, kuinka suomalaiset hallitsivat iStoren listojen kärkiä. Varsinkin, kun kyseessä on peliala jota monet pitävät turhana. En voi myöskään kuin ihailla Supercellin vetäjien kunnianhimoa; he ovat jo useammalla pelillään saavuttaneet huikeat listasijoitukset, mutta tavoitteet ovat silti eri afäärissä; olla maailman paras pelitalo. Nälkä siis kasvaa syödessä.
Pelialalla menestyminen ei ole ainoa tapa, jolla Mikko on todistanut epäilyt turhiksi. Hänen lukiouraansa ei uskottu, mutta niin hän löysi tiensä lukioon ja valmistui sieltä keskivertopaperit kourassa. Myös isänsä odotukset grilliyrittäjyydestä hän päätyi kumoamaan. Sen sijaan hän lähti ujona ummikkona intohimoalalleen, välillä mukavuuksista luopuen. Vastoinkäymisiä tuli eteen, välillä käytiin huipulla, sitten taas pudottiin. Luovutettu ei missään vaiheessa, vaan töyssyt käännettiin uusiksi aluiksi. Vaikka pelialaa en juurikaan ymmärrä, on Kodisojan tarina inspiroiva ja täynnä hyviä vinkkejä, joissa koen tietynlaista yhteyttä akatemiaan ja tiimiimme. Vaikka vinkit ovatkin tarkoitettu peliyrittäjille, koen voivani peilata niitä myös tiimiyritykseemme.
Ensimmäisenä vinkkinä on tiimin tärkeys. Hyvä idea ei ota tuulta alleen, jos sen eteen töitä ei ole tekemässä kannustavalla mutta rehellisellä asenteella toimiva tiimi. Tämä peilautuu suoraan projekteihimme: jollakin projektiryhmällä voi olla kuningasidea, mutta jos kaikki jäsenet eivät sitoudu tekemiseen aidosti ja yhteishengellä, ei ideasta saa kaikkea potentiaalia irti.
Toisena vinkkinä Mikko mainitsee vapauden. Jokaisella tiimissä voi olla harteillaan vastuun tuoma vapaus, kun tekeminen on puolin ja toisin läpinäkyvää, ja tiimiläiset voivat luottaa toisiinsa. Vapaus antaa myös luovuudelle ja itsevarmuudelle uuden tarttumapinnan tekemiseen.
Kolmatta vinkkiä, eli pelin sielua, on minun sinänsä vaikea ymmärtää, koska en ole koskaan kuulunut varsinaisesti peliyhteisöön, mikäli pienenä alakoululaisena nettipelimaailmoissa pyörimistä ei lasketa. Toki sieltä minulla on jäänyt käteen valtavat nostalgiset muistot, joita yhdessä ikäisteni kanssa voi muistella. Silloin niitä en kuitenkaan tajunnut. Uskon kuitenkin, että pelien muodostama yhteisöllisyys ja ominaisuudet, jotka pelaajia viehättävät, edesauttavat peliyritystä menestymisessä.
Neljäs vinkki on yksinkertaisuus. Koen itse turhautumista, jos jokin asia tuntuu turhan vaikealta tai monimutkaiselta, joten koen tärkeänä luoda asiakkaallekin tuote tai palvelu, johon on helppo päästä tarrautumaan. Tämä on parhaillaan alkupuro jatkuvalle rahavirralle.
Viidentenä Mikko esittelee opiksi ottamisen tärkeyden. Supercell kuulemma tarjoaa shampanjapullot tiimille, joka tuo ilmi metsään menneen tuotelanseerauksen koko firman kuuleville korville. Tämä muistuttaa itseäni akatemian kultamunauksesta: isoin moka on tavoiteltava ja palkittava asia. Tärkeimpänä tietysti se on myös isoimpia oppeja mitä voi saada.
Ihailtavaa saimaistuttavuutta löydän Mikosta myös sen kautta, mikä suhtautuminen hänellä on rahaan. Se ei ole häntä eniten motivoiva asia, vaan intohimo omaan alaan ja tekemiseen. Hän myös pelkää rikastumista, vaikka ei tietenkään sitä halua torpata jos sellaiseen mahdollisuus on tullakseen. Ajattelen itse täysin samoin: raha on jees, mutta se ei saa minua yleensä tekemään asioita, vaan yleensä tekemisen palo löytyy jotakin muuta kautta. En kuitenkaan empisi, mikäli setelinippua minulle tyrkytettäisiin.
21 yrittäjän tarinaa. Osa käynyt helvetin kuumimmassakin kerroksessa, osa vain tuntenut sen liekkien polttelun jalkapohjissaan. Helppoa ei kenelläkään ole ollut, sen sijaan opettavaista ja loppupeleissä edes jollakin saralla tuottoisaa. Mikäli tarinallisuus on asia, joka innostaa ja saa aivonystyrät töihin luovuuden ja innovoinnin saralla, on tämä kirja ehdottoman hyvä luettavaksi. Koin monesta tarinasta samaistumispintaa, osasta taas en juuri ollenkaan. Inspiraatiota kuitenkin sain samaistuttavuudenkin edestä.
Suurena oppina kirjasta sai sen, että kaikista ei ole yrittäjäksi, eikä tarvitse ollakaan. Intohimon aiheuttamaa paloa, joka kirjassa monesti nousi esiin, voi hyödyntää monessa muussakin asiassa elämässä.
0 kommenttia