Lähdin lukemaan Martti Vaalahden Sanojen supervoima – Sanomattakin selvää? Käsikirja kaikesta sanomisen arvoisesta kirjaa. Olin kuullut, että kirja paneutuu vahvasti kommunikointiin ja ihmisten väliseen vuorovaikutukseen sekä erilaisiin tuntemuksiin. Ajattelin, että voisin saada kirjasta irti hyödyllisiä asioita irti kehittääkseni itseäni sekä omaa toimintaani tiimissämme. Tiimiakatemialla puhuminen ja kommunikointi on jokapäiväistä, kun tehdään töitä porukalla ja erilaisten dialogien parissa. Oikeilla sanavalinnoilla pystymme vaikuttamaan ilmapiiriin positiivisesti, lisäämään ymmärrystä ja vaikuttamaan asioihin, kun taas vastapainona väärillä sanoilla voimme luoda konflikteja ja polttaa jopa ihmissuhteita.  

Kirja herätti ajatuksia siitä, että elämässä pisin keskustelu käydään oman itseni kanssa. Oman pään sisällä tapahtuva keskustelu on jatkuvaa monologia, jonka takana on omat mielikuvat ja tuntemukset. Tästä keskustelusta olet itse vastuussa, joten olisi hyvä miettiä kuinka sanoitat sisäiset keskustelusi. Negatiivis-sävytteinen ja ankara keskustelu itseään kohtaan johtaa usein huonoon itsetuntoon sekä ikävään olotilaan, jolloin myös ulkopuoliset pystyvät aistimaan tuottamasta ulosannistasi negatiivisuuden. Pitää olla itsensä kanssa sujut, ennen kuin voit olla parhaimmillasi keskusteluissa muiden kanssa. Itse huomaan monesti, että olen liian vaativa itseäni kohtaan ja keskustelu itseni kanssa käy kiivaasti, ruoskin itseäni ajattelemalla, että asian hoitaminen meni huonosti ja olisi pitänyt tehdä se ja se paljon paremmin, vaikka todellisuudessa asia olisikin mennyt vähintäänkin kiitettävästi. Uskon, että tällöin en ole parhaimmillani myöskään muiden kanssa kommunikoidessa. Itsensä vähättelyllä on myrkyttävä vaikutus oman toiminnan tukipilareihin, älä siis myrkytä itseäsi valheilla, sillä ne voivat pitkässä juoksussa muuttua todellisiksi.  

Kirjassa painotettiin paljon sitä, että täytyy olla enemmän antaja kuin ottaja. Mielestäni tämä osuu todella hyvin myös meillä Tiimiakatemialla opiskeluun, voit saada 3,5 vuoden taipaleelta irti niin paljon kuin vain olet valmis antamaan itsestäsi dialogeissa, projekteissa, yhteisössä sekä asiakaskontakteissa. Jos antaa enemmän itsestään keskusteluissa ja on läsnä, oppii ihmisistä, asioista sekä jopa itsestään merkittävästi. Itse tunnistan itseni dialogeissa enemmän antajan roolista, sillä annan toisille enemmän tilaa puhua ja toimin itse enemmän kuuntelijan roolissa.  

Vaalahti nosti kirjassaan esille kyllä ja ei sanan merkitystä. Kuinka tärkeä tuo “kyllä” sana sitten onkaan? Jokainen hyvä asia elämässä on seurausta siitä, että olet vastannut kyllä ja tarttunut tilaisuuteen. Tässä vaiheessa itsekin heräsin todellisuuteen ja aloin miettimään päässäni, että kyllä ihan näin se menee mutta toki myös vastaamalla “kyllä” voi myös seurata käänteisiäkin asioita. Jokaiseen asiaan tarttuminen ei välttämättä ole kannattavaa vaan on myös punnittava mikä on fiksua ja mikä ei, sillä jokainen “kyllä” on myös samalla toiselle asialle “ei”.  

Milloin sitten on oikea aika sanoa kyllä? Oikea aika myönteiselle vastaukselle syntyy silloin kun aidosti innostut asiasta ja ainoa syy kieltäytyä on epäilykset omasta kyvykkyydestä. Päällimmäisenä ajatuksena mieleeni tuli, kun sain kuulla yhteishaun tulokset ja kuulin pääseväni Tiimiakatemialle. Kysymys taisi olla kuta kuinkin luokkaa “otatko koulupaikan vastaan? Ja päätin vastata kyllä ja lähteä haastamaan itseäni omista epäluuloistani huolimatta. Tähän mennessä ainakin myönteinen vastaus on tuntunut itselleni oikealta ja hyvältä vaihtoehdolta enkä ole katunut päätöstä. Avoimella mielellä kohti uusia haasteita mennessä voin ainakin välttyä siltä, ettei tarvitse jälkeenpäin palata asiaan kontekstissa “olisi pitänyt”.  

Ei on paras puolustuskeino niitä vastaan, jotka haluavat vain ottaa antamatta sinulle mitään. Itselläni on heikkous kieltäytyä asioista, monesti suostun tekemään asioita mistä en oikeasti pidä ja jaksamisenikin saattaa olla monesti vaakalaudalla. Olen hieman jo opetellut lyömään itselleni rajoja, etten suostu ihan kaikkeen. Aikaisemmin työelämässä saatoin suostua jatkuvasti tekemään ylimääräisiä vuoroja, vaikka todellisuudessa en olisi edes jaksanut. Tuntui kuin tekisi työtä vain miellyttääkseen työkavereita ja esihenkilöitä. Onnekseni uskaltauduin jossain vaiheessa sanoa ensimmäisen kerran ei ja kuunnella myös omaa hyvinvointiani. Tajusin myös, ettei työpaikalla minuun suhtautuminen muuttunut lainkaan.  

Jos tiimissämme joku sanoo jatkuvasti ei asioille, ei jaksa jatkossa edes vaivautua kysymään. Pitää antaa toisille tilaa ja mahdollisuus, jolloin ei tyrmätä heti toisten ajatuksia. Tunnistan itsestäni sen, että olen monesti kova unelmoimaan asioista, mutta mikäli kukaan ei samaistu ajatuksiini annan ideoiden vain ikään kuin kuolla. Onneksi tiimissämme on ollut hyvä ilmapiiri, eikä kenenkään ideoita ole täysin tyrmätty koskaan, vaan on ehkä kyseenalaistettu ja annettu tilaa perustella asiaa laajemmin ja yksityiskohtaisemmin.  

Mielestäni kirja oli lukemisen arvoinen ja sai herätettyä paljonkin ajatuksia. En ollut aikoihin lukenut selfhelp tyylistä kirjaa. Uskon, että sain kirjasta paljon neuvoja vuorovaikutuksen kehittämiseen. Kirja painottui syvemmin yksilön ja ihmisryhmien ajatuksiin, jolloin se auttoi pohtimaan sanojen supervoimaa laajemmalla mittakaavalla.