2021 vuoden alussa kiinnitin huoneeni seinään violetin paperiarkin, jonka otsikoksi askartelin ”short film ideas”. Mielenkiintoa olisi tehdä joskus jonkinlainen lyhytelokuva, mutta ei aavistustakaan mitä se käytännössä olisi tai mistä se kertoisi. Mikään kiire tässä ei ollut, joten en halunnut pakottaa mitään ulos. Kuukaudet vierivät, eikä seinälle kertynyt mitään muuta kuin muutama tekniseen puoleen liittyvä ohjenuora.

Kesällä kämppikseni Liisa kävi vaeltelemassa Karhunkierroksen ja kun hänestä ei kuulunutkaan mitään reissun aikana, kävin kuvittelemaan vaikka mitä epäonnisia skenaarioita. Liisa kuitenkin palasi retkeltänsä ja radiohiljaisuuden syynä olikin vain varavirtalähteiden pettäminen. ”Haha lol tosta vois tehä vaikka elokuvan”, oli reaktioni joten innoissaan rustailtiin muutama sekava idea ylös. Jätin asian taas hautumaan ja varmaan välillä unohdinkin koko homman syksyn arjen kiireessä, kunnes sitten tartuin tähän kirjaan. Sinä päivänä, kun aloitin tämän Rebel without a crew-kirjan lukemisen, päätyi seinälleni varmaan viisi erilaista ideaa. Katsoin tuona iltana myös Alien-elokuvan vuodelta 1979, mutta en osaa sanoa oliko tällä niin merkitystä ideoihin. Hämmästelin aidosti idearyöppyäni, sillä mielestäni kirjassakaan ei edes puhuttu alkuvaiheilla mitään juonista tai vastaavista. Voiko näin rajusti inspiroitua puhtaasti lukemalla toisen intohimosta elokuvia kohtaan? I guess so.

Rebel without a crew oli kirjalistallani varmaan yli vuoden, kunnes nappasin sen hypätessäni mukaan Moonan kirjatilaukseen. Kirja muodostuu amerikkalaisen elokuvaohjaaja Robert Rodriguezin 1991–1993 vuosina kirjoittamista päiväkirjamerkinnöistä hänen työstäessään ensimmäistä kokopitkää elokuvaansa.

Robert aloitti tosin elokuvien tekemisen jo 11-vuotiaana käyttäen videokameraa ja videonauhuria sekä hyödyntäen sisariaan näyttelijöinä. Hänen isänsä hankkiessa toisen videonauhurin ja Robert keksi, että voi nyt leikata elokuvansa käyttäen näitä molempia toisella pyörittäen materiaalia ja toisen tallentaessa pausella ollessa. Laitteessa oli 5 minuutin automaattinen sammutus pausella ja uudelleen käynnistäminen aiheuttaisi kuvaan glitchin. Tämä tarkoitti, että hänen pitäisi löytää kohta leikkaukselle alle viidessä minuutissa ja myöskään hän ei kyennyt katsomaan koko teostaan, ennen kuin oli saanut sen kokonaan valmiiksi. Näiden rajoitteiden takia hän oppi kuvaamaan mahdollisimman niukasti materiaalia ja miettimään leikkauskohdat jo valmiiksi. Hän harjoitteli tällä tavalla vuosia ja vieläpä kuluttamatta rahaa. Korkeakoulussa hän tajusi, että osa elokuvaluokan ihmisistä ei koskaan ollut tehnyt yhtään mitään, jolloin he saattoivat käyttää vaikkapa 1000 $ huonoon harjoituselokuvaan. Koulussa Robert pääsi käsiksi ilmaiseen 16mm kameraan, jolla päätti tehdä lyhytelokuvan jossa käyttäisi kaikkia ideoita ja kikkojansa. Niin syntyi ”Bedhead”, joka voitti lukuisia palkintoja elokuvafestivaaleilla.

Muistan joskus useita vuosia sitten kun ei ollut mitään kuvattavaa ja menin pihalle taltioimaan mustaherukkapusikoita. Eihän siitä ollut mitään hyötyä ja se oli tylsää. Toki tuohon aikaan melkein mihin meninkään kavereiden kanssa, niin oli kamera matkassa. Kuitenkaan sellainen kirjaimellinen harjoittelemalla harjoitteleminen ei koskaan oikein innostanut. Pelenkin kanssa käytiin ”harjoittelemassa” joskus reilut vuosi sitten Laajavuoren pusikoissa, mutta ei sekään oikein napannut. Viime vuonna ajattelin useasti, että pitäisi ihan harjoitella valaisua, mutta ei sitä löytänyt motivaatiota.

Nyt viime aikoina lyhytelokuvainnostuksen myötä tekee erittäin paljon mieli tehdä pieniä microelokuvia. Tämä tuntuu ihan hölmöltä, kun ei ole aiemmin asiaa pohtinut, mutta heti kun ”harjoitukselle” keksii pienen narratiivisen puolen, tulee siitä paljon kiinnostavampaa. Eikä tietenkään minun kannata ensikesään asti odottaa kuin kuuta nousevaa ja rynnätä kuvaamaan ylimpänä mainittu lyhytelokuvaidea ja todeta, että onpa vaikeaa. Sen sijaan koitan vaikka tehdä 5 microelokuvaa ja yhden simppelimmän lyhytelokuvan ennen sitä. Heti kun kirjapistetilanne helpottaa ja aikaa löytyy, niin pitää käydä puuhastelemaan jotain. Jos joku sattuu lukemaan tämän ja haluaa mukaan puuhastelemaan näyttelijäksi taikka muuten tekoprosessiin niin hola at me. It’s an open casting call. Ja tämähän on selvää, että kaikki treeni niin tarinankerronnallisesti kuin tekniikallisesti ruokkii ja on hyödyksi ihan työksi tehtäviä videoitakin ajatellen. Jos se on ollut pienessä horroksessa, niin alan taas löytää rakkautta lajia kohtaan.

Robert päätti 23-vuotiaana (1991), että hän tekisi kesällä kokopitkän elokuvan, lähinnä harjoitusmielessä. Jotta hän saisi rahat elokuvan tekemiseen, hän osallistui kuukauden kestävään lääkekokeilututkimukseen ja ollessaan tutkimuslaitoksessa hän käytti aikansa käsikirjoituksen kirjoittamiseen. Sillä aikaa hänen ystävänsä järjesteli asioita Acuñassa, Meksikossa, jossa he kuvaisivat elokuvan. Hänen tavoitteensa oli tehdä elokuva mahdollisimman halvalla ja myydä se tv-elokuvaksi Meksikoon, josta saisi rahat taas seuraavaan elokuvan tekoon. Kameran hän oli lainannut, kaikki rekvisiitta oli jotain mikä oli jo saatavilla ja näyttelijät olivat ihan tavallisia ihmisiä. Edelleen hän kuvasi filmiä säästellen, useimmiten vain yhden oton sekä ääntä ei tallennettu, jottei äänittäjää tarvitsisi. Kuvaamisen jälkeen hän äänitti kohtauksen pyytäen näyttelijöiden toistavan liikkeensä ja vuorosanansa. Ainoat kulut hänellä oli paukkupatruunat, veripaukut ja isoimpana tietenkin filmi. Tärkeimpänä oppina hän kertookin, että lompakkosi ei tee elokuvaa. Kun rahaa ei ole, niin ongelmanratkaisukyky kehittyy ja ratkaiset asiat luovuudella.

Ennen kuin hän aloitti varsinaisen elokuvan leikkaamisen, hän teki muutaman traileri version. Tämä auttaa tarvittaessa aina muistuttamaan mitä kohti on menossa pitäen innostusta yllä ja on jotain mitä näyttää, jos joku kysyy mitä hän tekee. Rough cutin hän leikkasi kotonaan nauhureilla ja lopullisen version hän teki ”public access stationilla”, mikä liekään suomeksi. Pelkästään ääniä hän synkkäsi useita päiviä, ellei viikkoja. Hauska fakta on se, että elokuvasta kehuttiin vauhdikasta leikkausta myös vuoropuheluissa, mutta tämä johtui vain siitä, että äänet eivät pysyneet koko ajan synkässä ja pakotti leikkaamaan pois puhuvasta henkilöstä.

Saatuaan elokuvansa – ”El Mariachin” nippuun hän lähti Los Angelesiin tarjoamaan sitä meksikolaisille tv-elokuvajakelijoille. Kiinnitin huomiota siihen, ettei hän meinannut haluta paljastaa jakelijoille, että elokuva oli tehty vain 7000 $ budjetilla. Hän epäili, ettei saisi tarpeeksi kovaa hintaa, jos he tietäisivät totuuden. Hän lopulta myöntyi 25000 $ hintaan, mutta Meksikon päässä ei oikein saatu paperiasioita kuntoon ajoissa.

Samalla Los Angeles reissulla hän kävi tutustumassa erääseen agenttiin, joka hänen oli ollut tarkoitus tavata jo aikaisemmin. Hän antoi agentille kopion El Mariachin trailerista ja Bedhead-lyhytelokuvasta. Agentti piti näistä ja näytti ne hänen pomollensa, joka piti niistä myös. Niinpä Robert oli ansainnut itselleen agentin. Robert ajatteli, että ei häviäisi mitään, vaikka kokeilisi lähettää trailerin myös vähän isompien tuotantoyhtiöiden tv-puolelle. Hyvin pian yhtiöiden ihmiset alkoivat kysellä nähdäkseen koko elokuvan, jonka jälkeen positiivinen paska lensi tuulettimeen. Robert Rodriguezin nimi alkoi kiiriä ympäriinsä ja eri firmat lennättivät häntä edestakaisin hänen kotoaan Austinista Los Angelesiin. Hän päätyi Columbia Picturesin talliin ja hän itse olisi halunnut, että El Mariachi joko tehdään uudestaan tai jätetään jonnekin pölyyntymään. Elokuva kuitenkin kutsuttiin useille festivaaleille kuten Sundanceen ja voitti monia palkintoja.

Niin siinä sitten kävi, että elokuvan jälkituotannossa tehtiin joitain parannuksia ja El Mariachi päätyi ihan elokuvateattereihin asti. Columbia Pictures osti oikeudet elokuvaan 200000 $.

Tajusin vasta kirjan loppupuolella, että tämän nimihän on tosiaan ”without a crew”. Rodriguez painottaa monessa kohtaa juuri sitä, että jos olet luova ja hallitset tekniikan, pärjäät hienosti itseksesi etkä ole riippuvainen kenestäkään. Ymmärrän tietenkin, että yksin tehdessä säästää rahaa, on nopeampi ja on taiteellinen vapaus kokonaan itsellä, mutta kuitenkin se kuulostaa omaan korvaan niin ankealta. Riippuu tietenkin tilanteesta, mutta mielellään sitä toimisi useamman hengen kuvausporukalla, niin ei tarvitse repeytyä joka suuntaan.

Kirja oli äärimmäisen mielenkiintoinen. Varmaan tuon lukee joskus vielä uudestaankin.

En valitettavasti ole nähnyt El Mariachi-elokuvaa tai sen jatko-osia, mutta youtubessa oli joitain pätkiä siitä. Näytti ihan hyvältä ja hauskalta, mutta joissain kohti kuva oli turhan laaja vähän koomisella tavalla but hey that’s art. Muutamia Rodriguezin leffoja kuten Sin City (oh classic!) ja Alita Battle Angel olen vilkaissut.

Tässä on vielä kiinnostuneille video missä Robert pitää 14 minuutin film schoolin ja kertoo El Mariachin tekemisestä.