But what I really want to do is direct

Kirjoittaja: Alpertti Korhonen

8 tammikuun, 2022

Lähdeteos: But what I really want to is direct

Lähdeteoksen kirjoittaja: Ken Kwapis

Teoriapisteet: 3

Olin joskus silmäillyt tätä kirjaa kiinnostuneena verkkokaupassa, mutta se jäi vain silmäilyksi. Onnekseni huomasin, että tämä oli kuunneltavissa BookBeatissa ja tartuin kuuntelemaan saman tien. Ohjaaminen kiinnostaa minua paljon, mutta tuudittaudun helposti siihen taiteelliseen ja visuaaliseen puoleen. Kuvaustilanteissa olen kaikista epämukavimpana, kun kuvattava pyytää, että: ”Sano sinä ammattilaisena, miten tässä pitäisi olla ja mikä näyttää hyvältä?”. Ajatukset alkavat hiipiä: ”Fuck ähh minäkö ammattilainen öö. Enhän minä osaa ohjata ihmisiä. Mitenhän sitä nyt….?”. Huijarisyndrooma potkaisee kovasti päähän. Kyse on toki myös kokemuksen puutteesta, sillä suurin osa kuvaamistani asioista on ollut tapahtumia, johon en voi vaikuttaa mitenkään ja ainut tehokeinoni on kameran asettelu (sen merkitystä en yhtään väheksy).

Kirjassa ohjaaja Ken Kwapis kertoo oman uransa kokemuksista niin elokuvien kuin tv-sarjojen parissa, ja näistä sain poimittua ihan mielenkiintoisia huomioita.

Kenin ensimmäinen ohjaama elokuva oli Sesame Streetiltä spin-offanneesta Big Birdin seikkailusta kertova ”Follow That Bird”. Jälkituotannon aikana Ken ihmetteli kysyessään vastaavalta tuottajalta, että eikö elokuvalle pidetä mitään testinäytöstä lapsille. Hänelle sanottiin, että voit pitää, jos haluat, mutta oletettavasti tuotantoyhtiö ei maksa sitä. Hän päätti kuitenkin testata elokuvaa 100 lapselle. Kun testinäytöksen päivä koitti, hän meni saliin sisälle takaosasta ja järkyttyi salin ollessa tyhjä. Sitten kävikin ilmi, että sali oli täynnä, mutta lapset eivät näkyneet penkkien takaa eivätkä he nähneet valkokangasta penkkien takaa. Ken kehotti lapsia nousemaan penkeille seisomaan ja tästä alkoi hurja trampoliinileikki. Hänen esikoisteoksensa rullatessa hän ei osannut sanoa pitikö lapset siitä vai ei. Tässä vaiheessa Kenin mieleen nousi ensimmäinen tapaaminen fyysisen tuotannon johtajan kanssa, jossa he viimeistelivät budjettia. Hänen mukaansa budjetti oli paikoin hatara ja vaati kraanaa erääseen hienoon avauskuvaan, jolloin tuottaja nauroi päin hänen naamaansa ja sanoi: ”Ken, ymmärrätkö, että voisimme kuvata 90 minuutin oton Big Birdistä pyörimässä maailmanpyörässä ja yleisö ei välittäisi tippaakaan.” Ken ajatteli, että ollaanpa Hollywoodissa happamia. Hän sai kuitenkin rahat kraanan käyttöön ja hyödynsi sitä muutamassa katseen vangitsevassa otossa. Ollessaan esityssalissa, hänen mielessään kummitteli tuottajan sanat ja hän totesi, ettei kukaan tässä välitunnin vilinässä arvostanut hänen kraanakuvaamistaan. Elokuvan loppuessa lapset ryntäsivät pois ja heillä selvästi oli joku parempi paikka missä pitäisi olla. Follow That Birdillä oli kuitenkin pitkä iloinen elämä ja jopa 30 vuotta myöhemmin joku herra oli kehunut Kwapisen työtä suuresti.

Edeltävä tarina on melko ääripää case, mutta halusin nykäistä sen esiin. Videoita tehdessä pitää tietenkin miettiä kenelle niitä ollaan tekemässä ja ikävä kyllä silloin tällöin nousee ajatus, että kyseinen katselijakunta tai asiakas ei osaa arvostaa joitain asioita. Joka johtaa siihen, että mennään sieltä mistä aita on matalahko. Ei nähdä tuota pientä vaivaa, vaikka se tekisi tästä huomattavasti paremman. Koitetaanko tällä saada halvempaa hintaa? Tähän sortuu kyllä joskus itsekin. Oiotaan ajattelemalla ”ei katsoja kuitenkaan…”. Olenpas kriittinen. Tälle valitukselleni en varsinaisesti keksi ratkaisua. Ehkä on koitettava löytää töitä, jotka ovat niin haastavia, että ollaan lähempänä osaamisen rajaa tai rajan yli. Ehkä on perehdyttävä tarkemmin lopulliseen käyttäjään.

Breaking down a scene. Arvatenkin tähän on kuulema niin paljon metodeja kuin tekijöitäkin ja Kwapis jakoi omia tekniikoitaan, miten selkeyttää kohtauksen ohjaamista ennen kuvaamista niin elokuvissa kuin sarjoissakin.

Ensimmäinen pykälä on ”emotional road map”. Ohjaajalla kuuluu olla selvä käsitys jokaisen hahmon matkasta ja hänen työnsä on muistuttaa hahmoja millä kohti matkaa he kyseisessä kohtauksessa ovat. Normaalisti kaikki tarinat kuvataan epäkronologisessa järjestyksessä, jolloin pitää varmistaa, että tunteet jatkuvat oikein. Tämän avuksi Ken luo topografisen kartan hahmolle. Ennen kohtaukseen sukeltamista, hän katsoo kokonaisuutta. Onko hahmolla kattava tavoitetta? Mitkä olosuhteet muovaavat hahmoa? Mitä tiedän hahmon elämästä ennen tarinaa? Hyvä käsikirjoitus antaa yleensä vihjeitä näihin kysymyksiin. Kun kartta kokonaisuudessaan on katsottu läpi, keskittyy hän sitten tiettyyn kohtaukseen. Onko hahmolla tiettyä tavoitetta kohtauksessa? Liittyykö se kattavaan tavoitteeseen? Mitä keinoja hahmo käyttää saavuttaakseen tavoitteen? Onnistuuko hahmo tavoitteessa vai tuleeko takaisku? Mitä olosuhteita kohtaus edelsi? Mitä matkatavaraa hahmo otti mukaan kohtaukseen? Mitä tien tukkoja hänellä on edessään? Onko ongelma ulkoinen vai sisäinen? Jos ongelmaa ei löydy, voi olla, että kohtaus tippuisi leikkuutyössä pois. Kirjan kuuntelemisen ja reflektoinnin välissä olin unohtanut jo tämän karttahomman, mutta tämä on niin hyvää settiä, että voisi vaikka tulostaa tästä oman A4 muistilapun. Hyötykäyttöön tulee viimeistään, kun heittäydyn lyhäreiden pariin.

Toinen Kwapisin keino on ”playable notes”. Hänen valmisteluprosessissaan hän ei pelkästään harjoittele kohtausta mielessään, vaan harjoittelee kohtauksen harjoittelun mielessään. Hän näyttelee hahmojen osat ja rustaa ylös muistiinpanoja, jotka auttaisivat näyttelijöitä löytämään oleelliset asiat hahmostaan. Muistiinpanot hän pyrkii muodostamaan niin, että näyttelijä voi oikeasti näytellä ne. Jotkut ohjaajat saattavat sanoa esimerkiksi, että: ”Tee jotain eri tavalla.”, mikä ei ole se kaikista luovin kommentti. Hyviä kommentteja voi olla vaikka: Muistutus missä kohti hahmo on arkillaan. Olla tarkka panoksien kanssa. Osoitus miten kriittinen hahmon tavoitteen saavuttaminen on. Korosta miten hahmo on sitoutunut tiettyyn näkökulmaan. Kuvaile elävästi kohentaaksesi näyttelijän mielikuvitusta. Muistiinpanojen pitäisi ennen kaikkea avata mahdollisuuksia kuin määrittää etukäteen lopputulos. Ihanteellisesti huomiot toimivat pomppulautana näyttelijälle tekemään jotain mitä et osannut odottaa.

Kolmas kohta on tarinan kertominen kuvina. Harjoitteena voi kuvitella kohtauksen kokonaan ilman dialogia ja koittaa kommunikoida tarinan pointit visuaalisesti. Saatko esitettyä hahmojen välisestä dynamiikasta visuaalisesti? Kykenetkö kuvilla vahvistamaan kenen näkökulmasta tarinaa seuraamme? Kohtauksen visualisoinnissa unohda kuvakoot, liikkuuko kamera vai ei, vaan keskity puhtaasti mitä kuvassa tapahtuu.

Pitkillä lennoilla Ken katsoo elokuvia sekä sarjoja ilman ääniä ja koittaa arvioida miten paljon juonesta ja hahmoista saa irti. Tätä pitää ehdottomasti kokeilla joskus, kunhan pääsisi lentokoneeseen. Kohtauksen ”hajoittamiseen” kirjassa oli kymmenen kohdan to-do-lista, joista nämä kolme olivat mielestäni kaikista hyödyllisimmät. Nämä oikeasti ansaitsisivat jonkun kehystyksen.

Kirjassa oli mielenkiintoinen tarina Kwapisin ohjaaman elokuvan ”The Sisterhood of the Traveling Pants” näyttelijöiden valmistelusta. Ken antoi neljälle päähenkilö näyttelijälle tehtäväksi käydä yhdessä ostamassa kirpputorilta jotain pysyen roolihahmossaan. Kehuen muiden hankintoja ja puolustellen omia valintojaan. Elokuvan merkittävä kohtaus tapahtuu juurikin kirpputorilla, kun ystävykset löytävät maagiset housut sieltä. Shoppailun lisäksi hän antoi näyttelijöille kirjoitustehtävän. Elokuvassa päähenkilöt ovat erossa toisistaan kesän ajan ja ymmärtääkseni lähettivät housut aina vuorotellen toisilleen. Kirjoitustehtävässä he kirjoittivat perustuslain ja säännöt heidän ystävyydelleen kesän ajalle. Vaikka tämä ei ollut osa tarinaa, Ken tiesi, että se rikastaisi tietyn kohtauksen suorituksia. Hänen oltuaan muualla pari tuntia, oli näyttelijät sillä aikaa kirjoittaneet dokumentin, mutta sen lisäksi vielä uudelleen kirjoittanut kohtauksen dialogin. Ken suostutteli heidät pysyttelemään alkuperäisissä vuorosanoissa, mutta näyttelijät olivat kuitenkin ottanut kohtauksen omakseen.

Pakko vielä höpöttää hiukan The Officesta. I’m a fan. Kun aloitin kirjaa kuuntelemaan, en tiennyt, että Kwapis oli yksi niistä, joka oli tekemässä The Officen Amerikan versiota. Kirjassa hän kertoi muun muassa casting-prosessista. Miten hän vakuutti tuotantoyhtiön, että sarjan näyttelijät pitää olla mieluusti tuntemattomia, mahdollisimman tylsän näköisiä, jotka voisivat oikeasti olla töissä paperifirmassa. Jenna Fischer (Pam) sai roolin sen ansiosta, että hän istuskeli aulan sivussa yksin, muiden rooliin hakeneiden odottaessa normaalisti penkeillä. Ken ei aluksi ollut edes varma oliko Jenna hakenut rooliin vai luullut että hakisi oikeaa vastaanottovirkailijan paikkaan. Näyttelijöiden koekuvaukset he suorittivat poikkeuksellisesti kyseisessä sarjan toimistossa, joten he pääsivät jo mallailemaan esimerkiksi Jimin ja Pamin klassista asettelua. Phyllis Smith (Phyllis) ja Creed Bratton (Creed) olivat alun perin pilottijaksossa vain täyttämässä työskentelypisteitä, mutta jäivätkin sarjaan ihan lopullisiksi näyttelijöiksi. Kun kuvaukset alkoivat, Ken ohjeisti kuvaajaa, että saa elää ihan omaa elämäänsä dokumenttityyliin ja ei haittaa, vaikka tulee whip-panneja, zoomauksia tai tarkennus kestää. Poikkeuksellisesti lavasteiden rakenteet olivat kiinteät, joka pakotti kuvaajan välillä huonoon paikkaan, mutta se ei haitannut vaan elävöitti tarinaa.

Myös boom operatorilla ei haitannut, jos mikki ei sattuisikaan olemaan aina oikeassa suunnassa. Näyttelijöitä ohjeistettiin, että teistä kenestä vain saattaa kuvaaja ottaa lähioton minä hetkenä vain. Myyjät saivat improvisoida myyntipuheluita. He kuulemma tulivat kuvauspaikalle, kuin tulisivat töihin ja leimasivat kellokorttinsa. Poikkeuksellisesti lavasteiden rakenteet olivat kiinteät, joka pakotti kuvaajan välillä huonoon paikkaan, mutta se ei haitannut vaan elävöitti tarinaa.

Kirja oli älyttömän mielenkiintoinen ja oli hauskaa kuulla eri elokuvien ja sarjojen kulissien takaa. Ainut Kwapisin ohjaama elokuva, jonka olen nähnyt, on ”He’s Just Not That Into You”, mutta tuo Office oli positiivinen yllätys. Mietin, että voisin joskus vaikka ostaa tästä ihan fyysisen kirjan, kun kuulosti siltä, että paikoin oli myös esimerkki kuvia.

You May Also Like…

Henkilöstöanalytiikka

Henkilöstöanalytiikka

Jaana Saramies, Maria Törnroos Tässä kirjassa on mielestäni paljon hyviä juttuja, joita Tiimiakatemian rekrypälen...

Business for Punks

Itsevarmasti otin käteeni tämän James Wattin, Brewdog -olutpanimon perustajan kirjoittaman kirjan, jota olen kuullut...

Mikä ihmeen digimarkkinointi?

Mikä ihmeen digimarkkinointi?

En ole koskaan harrastanut digimarkkinointia. Paljon olen siitä kuullut puhuttavan ja nyt minunkin pitäisi alkaa...

0 kommenttia

Lähetä kommentti