Kokeilimme tiimin kanssa uutta mielekkäämpää tapaa lukea kirjoja,  ja kirjoittaa esseitä kirjakaverin muodossa. Valitsimme Minkan kanssa meille luettavaksi Helena Kastikaisen Pikkupomosta johtajaksi, sillä olimme kuullet kirjasta paljon hyvää muilta tiimiläisiltä. Tässä esseessä on meidän yhteisiä pohdintoja kirjan aiheista meidän tiimiin peilaten.

No pain, no gain 

Bullshittiä. Kastikainen sanoo, että kyseiseen sanontaan ei välttämättä kannata uskoa. Kävimme itseasiassa juuri keskustelua aiheesta tiimimme kanssa. Treeneissä kuultua: “Ei työelämässä kaikki ole hauskaa ja aina saa tehdä kivoja juttuja.”  Siihen tuli vastakommentti, että onko se väärin, että toimintatavoista koittaa tehdä mielekkäitä ja vastaus oli lyhyt ja ytimekäs, on väärin. Jos joku haluaa välttämättä kulkea kärsimyksen polkua kohti unelmiaan, niin siitä vain. Itse ainakin pyrin keksimään keinoja, joilla tehdä vähän tyhmistä jutuista mielekkäämpiä. Luulisi, että Tiimiakatemialla kannustetaan uusien toimintatapojen löytämistä, eikä kaikkien tarvitse kulkea samaa polkua. Jos asiat haluaa tehdä mielekkäästi, se ei välttämättä tarkoita sitä, että kulkee sieltä, mistä aita on matalin. Se kuka kärsi eniten, ei välttämättä ole se, kuka oppi parhaiten.  

Johtaminen on sitä, että auttaa muita kehittymään 

Johtajan ei pidä olettaa, että tiimiläiset ovat jo valmiiksi hyviä, vaan hänen tehtävänsä on antaa heille mahdollisuus ja työkalut kehitykseen. Kastikainen sanoo: ” Puskemisen, pakottamisen ja käskemisen sijasta myötätunnolla, ymmärryksellä ja avoimuudella saavutimme yhdessä paljon enemmän.” Tiimimme on lähiaikoina pohtinut ratkaisuja sitoutumiseen liittyvien ongelmien suhteen. Mietimme aika kapeakatseisesti, että vaihtoehdot ovat joko keppiä, tai porkkanaa. Yksi tällainen tilanne oli kirjapisteisiin pääseminen. Jo ennakko-oletus on, että kaikki eivät pääse tavoitteisiin. Aloimme miettimään heti, että mitkä ovat jatkoseuraamukset, kun tämä tapahtuu, emmekä pysähtyneet pohtimaan, että miten kaikki saataisi tavoitteisiin, jotta tämä ei tapahtuisikaan. Onneksi joitain keinoja on kuitenkin otettu käytäntöön. Nytkin me, Oona ja Minka, kirjoitamme tätä esseetä yhdessä, sillä jaoimme sprintin alussa tiimiläisille kirjakaverit, joiden kanssa lukeminen ja kirjoittaminen voisi olla mielekkäämpää. (Huom. Vertaa edellisen kappaleen kärsimyksen polkuun.) Tiimissä on hyvä muistaa, että tiimiläisten kehitys ei ole yksin tiimiliiderin harteilla, vaan koko tiimin tulisi tukea toistensa oppimista ja tekemistä.  

Välillä on hyvä katsoa peiliin 

Meidän tiimissämme on aika paljon sitä, että syyllistetään muita. Jos jollekin tulee palautetta, helposti sitä vastaan tulee voimakas reaktio ja syy käännetään itsestä pois. Tällaisessa tilanteessa tulisi mieluummin pohtia yhdessä, mitä ratkaisuja keksimme ongelmaan, sen sijaan, että etsimme syyllistä. Jos itse saa rakentavaa palautetta, se tulisi opetella ottamaan vastaan ja ymmärtää, että itsessä on kehittymisen varaa. Meillä kaikilla on kuitenkin yhteinen päämäärä, tiimin kehittäminen, ja sen eteen muiden kehittymisen lisäksi pitää olla valmis myös itse kehittymään.  Kävimme juuri aiheesta keskustelua treeneissä, ja tuli esille, että tiimissämme esiintyy hieman konfliktin pelkoa. Me ei uskalleta sanoa kaikkea toisille, koska on pelko, että loukkaa toista  rakentavalla kritiikillään. Asiasta on kuitenkin hyvä sanoa suoraan, sillä eihän me tiedetä missä parantaa jos emme saa palautetta. Pitää vain muistaa, että kenelläkään ei ole tarkoitus olla ilkeä, ja yritämme vain auttaa toisiamme eteenpäin kohti parempaa. On normaalia, että palautteen kohdistuessa itseen ensimmäinen reaktio on hieman puolusteleva. Tässä tilanteessa on hyvä hieman hengähtää, kuunnella toista ja kiittää siitä, että voi kehittyä palautteen ansiosta paremmaksi tekemisessään. Palautteen vastaanottamista on myös hyvä harjoitella ihan elämää varten yleisestikin, sillä tulemme varmasti kaikki olemaan jossain vaiheessa kritiikin kohteena, eikä siltä voi välttyä.

Kukaan ei ole seppä syntyessään

Kun olin pieni, halusin innokkaasti koittaa lumilautailua. Lainasin siskoni vanhaa lauttaa ja lähdin päättäväisesti mäkeen. Kuitenkin jo hississä pyllähdin maahan, ja sain pienen raivokohtauksen. Siinä hetkessä päätin, että olen ihan surkea lumilautailija, enkä varmasti enää ikinä yritä uudelleen. Suksilla kuitenkin osasin mennä hienosti, ja se oli paljon kivempaa kun sen osasi.

Kastikainen kertoo kirjassaan, kuinka hän olisi heti halunnut nauttia onnistumisista, ja vihasi matkantekoa. Pystyn samaistumaan tähän itsekin. Ihan niin kuin lapsenakin, jos joku ei heti tunnu hyvältä, tai jos en koe olevani jossain lahjakas, vaihdan erittäin helposti kaistaa. En tietenkään enää hermostu samanlailla asiosta, mutta houkutus skipata ensimmäiset askeleet juolahtaa ajoittain mieleeni. Myös keskittyminen on minulle vaikeaa, joten jos joku asia ei vie mielenkiintoani niin, että pystyn täysin uppoutumaan siihen, on asioiden aikaan saaminen ja kehittyminen hankalaa.

Olen kuitenkin oppinut nauttimaan epäonnistumisista. Pienet pyllähdykset ei enää haittaa, koska niistä oppii, ja niille on hauska nauraa jälkeenpäin. Vain harva meistä on heti hyvä jossain uudessa asiassa, eikä se, että heti ei osaa tarkoita sitä, etteikö sitä voisi opetella. Lanseerasimme tiimimme kanssa brunssikassin, ja ensimmäisellä viikolla tuli jo mukavasti tilauksia, ja ihan hyvää palautettakin. Seuraavalla viikolla tilauksia tuli kuitenkin ihan pyöreät nolla. Se ei tarkoita sitä, että nyt pitäisi lannistua tai ajatella että tämä on tässä, täysi floppi. Aloimme heti suunnitella uusia reseptejä, jotta voisimme herättää lisää mielenkiintoa potentiaalisissa asiakkaissa, ja yritämme uudelleen.

Unelmarosvot

Unelmarosvot ovat ihmisiä, jota tekevät kaikkensa rikkoakseen toisten unelmat. Itse kuljeskelen aina niin pilvissä, että on ihan hyvä, jos joku nätisti vetää minua takaisin maan pinnalle, mutta olen saanut kohdalleni myös useita unelmarosvoja. Rakastan unelmoida suuresti, ja välillä liika riskien ja vaarojen kertominen vain lannistaa. Toisinaan muiden epäilystä voi tulla sellainen reaktio, että haluaa näyttää toiselle että kyllä mä pystyn. Joskus on kuitenkin vaikea pitää pää kovana, eihän sitä aina jaksa yrittää, jos jatkuvasti joku on kertomassa vieressä minkä takia oma tavoite on huono juttu, ja kuinka matkalla tulee varmasti epäonnistumaan. Pääsemme paljon pidemmälle positiivisuuden voimalla, kannustamalla ja rohkaisemalla toisiamme. Vaikka meillä ei tiimissä unelmarosvoja esiinny, toivoisin silti, että meille tulisi tiimiin enemmän tätä rohkaisun kulttuuria. Olemme hieman laantumisvaiheessa, ja pieni hulluus ja tuuli purjeisiin ei olisi pahitteeksi.