Pelko on aina ollut osa elämääni. Tuntuu, että joskus se on ollut osa jopa persoonaani, ja olen niin omissa, kuin ulkopuolistenkin silmissä ollut pelokas ihminen. Olen aina pelännyt esimerkiksi pimeää, vettä, läheisteni menetystä ja yksin olemista. Jopa harmittoman oloisia eläimiä, kuten hevosia ja strutseja. Koen, että näiden pelkääminen on ollut vielä suuremmalla tasolla, mitä monilla muilla. Uskon, että kovin moni ei ylipäänsäkään nauti pimeydestä, mutta minulla pelko sitä kohtaan on niin suuri, että voin yhden käden sormilla laskea ne kerrat, kun olen nukkunut yksin pimeässä huoneessa. Olen aina tiennyt, että pelot ovat voitettavissa ja niistä eroon pääseminen voi helpottaa elämää huomattavastikin, mutten ikinä ole ottanut pelkoon liittyvistä asioista kunnolla selvää. Eräs päivä kuitenkin törmäsin Henkka Hyppösen kirjaan nimeltä Pelon Hinta, ja arvelin, sen olevan minulle varmasti hyvä kosketuspinta pelkojen käsittelyyn.

Tiimiakatemian arjessa pelkoja tulee varmasti kohdattua useilla niin uusilla, kuin vanhemmillakin tiimiyrittäjillä. Akatemialla puhutaan usein rohkeista kokeiluista, ja rohkeus onkin usein sitä, että kohtaa asioita, joita epäröi tai jopa kauhistelee. Hyppönen mainitsee kirjassaan yhden syyn pelolle olevan epäonnistumisen uhka. Monelle unelmaprojektin toteuttaminen voikin olla haastavaa, sillä päässään käy läpi vain kauhuskenaarioita kaikesta, mikä voi mennä pieleen.

Epäonnistumiseen liittyy ihmisellä usein myös häpeä. Dialogiringissä tai palavereissa omien mielipiteiden esiin tuominen voi olla vaikeaa, jos pelkää muiden mielipiteitä. Tiimiakatemialla onneksi vallitsee myös tietynlainen epäonnistumisiin kannustaminen, joka varmasti auttaa siinä, että hieman hullujakin ideoita uskalletaan kertoa ääneen. Toki myös epäonnistumisen pelolla voi olla positiivinenkin vaikutus, mikäli pelko ei ole ollut niin vallitseva, että se olisi estänyt ihmistä tekemästä jotakin, vaan saanut ihmisen valmistautumaan ja yrittämään yhä kovemmin välttääkseen epäonnistumisen.

”The brave man is not he who does not feel afraid, but he who conquers that fear.”
– Nelson Mandela

Kirjassaan Hyppönen on myös eritellyt keinoja voittaa pelko niin yksilön, kuin yhteisönkin näkökulmasta. Muutama pomppasi erityisesti omaan mieleeni oman tiimini ja koko akatemian yhteisön näkökulmasta.

Pelon voittamisen tehokkain keino on pelon kohtaaminen ja sen siedättäminen. Valitettavasti se on ajatuksena varmasti se kaikista inhottavin keino, johon harva mielellään lähtee, vaikka tietäisikin sen auttavan. Siedättäminen harvoin myöskään toimii vain yhdellä kerralla, ja yksi epämieluisa yritys esimerkiksi voittaa pimeänpelko voi jättää mieleen vain kauhunsekaiset tunteet, joka taas voi lisätä kynnystä lähteä uudestaan siedättämään kyseistä pelkoa. Mikään ei kuitenkaan ole parempaa kuin fiilis sen jälkeen, kun olet kohdannut pelkosi – ja suoriutunut siitä elossa, ja huomannut, että ehkä se pelko olikin omassa päässä hieman ylimitoitettu. Nykyään pyrinkin omissa jännitys-, ja pelkotilanteissani miettimään, mikä on oikeasti pahin mitä voi tapahtua? Ja jos se pahin tapahtuu, selviääkö siitä? Useimmiten kyllä. Yksi ensimmäisistä viisauksista, jonka akatemialla kuulin, oli se, että mitä enemmän jokin asia sinua pelottaa, sitä tärkeämpää on lähteä suoraan sitä kohti, vaikka ajatus siitä pelottaisikin ja oltaisiinkin erittäin kaukana mukavuusalueelta. Sieltä poistuminen on kuitenkin kaikista palkitsevinta ja kasvattavinta, myös pelkojen kohtaamisen suhteen.

Yhteisössä yksi tärkeimpiä työkaluja pelon hallintaan on koko joukon välinen avoimuus, luottamus ja turvallisuuden tunteen luominen. Kun ilmapiiri on rento ja tiedät, että voit luottaa siihen, että miten ikinä mokaatkaan tai minkä mielipiteen ikinä ilmoille tuotkaan, kukaan ei loppupeleissä tuomitse sinua.

Luottamukseen liittyy myös riskien ottaminen. Joskus, kun vastuu on suuri ja lopputuloksesta ei voi olla satavarmoja, on usein rakennettava kaikki täysin luottamuksen varaan. Joskus yhteisössä pelko voi olla myös epäonnistumisen pelkoa toisen puolesta, ja silloin on osoitettava luottamusta ja uskoa toista kohtaan, jotta hän saa rohkaisua vastuun ottamiseen ja parhaaseensa yrittämiseen. Mielestäni avoimuuteen ja turvalliseen tunteeseen liittyy myös se, että uskaltaa myös myöntää ja tuoda omat pelkonsa ilmi. Pidimme oman tiimimme kanssa erittäin hyödylliset treenit esiintymisjännityksestä, ja opimme, että pelon hyväksyminen ja jopa sen ääneen sanominen ennen esiintymistilannetta auttaa purkamaan jännitystä ja luomaan luottamusta yleisön ja esiintyjän välillä.

Varsinkin Tiimiakatemian kaltaisessa yhteisössä, jossa hullutkin ideat nähdään mahdollisuuksina ja isoimmat Kultamunaukset palkitaan, ei pelolle ole mielestäni annettava tilaa. Se kyllä saa hieman jarruttaa, aiheuttaa tunteita, rohkaista, saada kädet tärisemään ja äänen vapisemaan, mutta se ei saa estää meitä lähtemästä mukaan niihin kaikista hulluimmankin kuuloisiin projekteihin tai vaientaa meitä epäkohtiin puuttumisessa.

Toivoisin myös, että voisin kehittyä yksilönä kohtaamaan pelkojani enemmän, enkä antaa niiden tarrata ratista kiinni ja päättää mihin suuntaan ajetaan. Se ei ole helppo taikka nopea prosessi, eikä esimerkiksi pelkkä Pelon Hinnan lukeminen pelkojeni mittakaavoja sen enempää pienentänyt – mutta se auttoi minua ymmärtämään, mitä niiden takana mahtaa olla, ja millaisen hinnan saatan niistä maksaa.