Bertrand Larssenin kirjoittama kirja Paras kertoo siitä, kuinka olla paras mahdollinen versio
itsestään. Henkinen ja psyykkinen valmennus kiinnostaa minua erityisen paljon, joten tämä kirja oli
kuin tehty minulle. Tästä johtuen kirjan lukeminen olikin varsin miellyttävä kokemus. Oli
mielenkiintoista päästä henkiseksi valmentajaksi itseään kutsuvan henkilön mielenmaisemaan ja
ajatuksiin kiinni ja vertailla niitä omiini. Kirja on jaettu kahteen osaan, joista ensimmäinen osa
käsittelee elämää ennen suoritustilannetta ja toinen osa itse toimintaa suoritustilanteessa. Kirja
etenee oikeaa valmennusta mukaillen johdonmukaisesti arvojen kirkastamisesta tavoitteiden
asettamiseen, jonka jälkeen tehdään päätös matkan aloittamisesta. Paras on kirja, josta eniten irti
saavat ihmiset, joilla on jokseenkin selkeä visio elämälleen, mutta ei vielä rohkeutta tai taitoja
ottaa askelia sitä kohti. Koen itse saaneeni kirjan myötä lisää uskallusta ja motivaatiota
tavoitteiden saavuttamisen suhteen. Koska kirja vaatii lukijaa toimimaan nopeasti ja tehokkaasti,
niin se ei välttämättä sovellu jaksamisongelmista kärsiville ihmisille.

Kirjoittajasta
Larssen on norjalainen henkinen valmentaja, jolla on taustaa sotilasurasta ja bisnesmaailmasta.
Tämä tekee hänestä eräänlaisen asiantuntijan siinä, kuinka selvitä haastavista tilanteista ja
motivoida itseään. Hän on kohdannut merkittäviä haasteita elämässään, ja siitä huolimatta
pystynyt menestymään korkealla tasolla, joten hän voikin puhua kokemuksen äänellä. Kirjassa
kerrotaan useita käytännön esimerkkejä, siitä kuinka valmennuksessa edetään ja onnistutaan, ja
tämän lisäksi osioiden välissä on usein asiakkaan kirjoittama kokemus Larssenin kanssa käydystä
valmennuksesta. Tämän avulla luodaan käsitystä siitä, että kirjoittajan toimintatavat todella
toimivat.

Kirjoittajalla ei ole varsinaisesti taustaa tai kokemusta psykologian alalta ja se näkyykin hänen
ajattelutavassaan. Larssen on pääasiallisesti tulevaisuusorientoitunut, eikä käytä aikaa asiakkaan
historian kaivelemiseen enempää kuin on tarpeellista tavoitteen saavuttamisen kannalta. Hänen
taustansa sotilaana tuo merkittävän vaikutuksen hänen valmennustyyliinsä, joka on melko kova ja
mustavalkoinen. Armeijassa kun ensin päätetään tavoite ja sitten se, kuinka se saavutetaan, vaikka
väkisin. Tämä lähestymistapa ei anna tilaa liialliselle tunteilulle, ja sillä on omat vaikutuksensa
lukijaan.

Voittajat
Larssenia on kiinnostanut kysymys siitä, mikä erottaa voittajat muista. Tämä kysymys on kiehtova,
koska monet haluavat voittaa, mutta harvat onnistuvat siinä. Nyky-yhteiskunnassa ihannoidaan
menestystä ja vaikeuksista voittoon- tarinoita, millä on ollut epäilemättä vaikutusta minunkin
tavoitteideni asettamiseen. Usein menestyksen määritelmä tulee ulkopuolelta ja otetaan vastaan
sellaisenaan, sen enempää sitä miettimättä. Larssenin esimerkit voittamisesta ovatkin melko
konkreettisia ja määrällisesti mitattavia, mutta on syytä muistaa, että menestymistä on
monenlaista.

Hänen mukaansa urheilussa ja liike-elämässä menestyvillä ihmisillä on käytössä pieniä, mutta
oikeita arkipäiväisiä tapoja käytössä, jotka vievät heidät menestykseen. Pienet yksityiskohdat
erottavat siis voittajat muista. Kirjan keskeinen teesi onkin se, että arjen toimintaa optimoimalla ja
suorituksiin valmistautumalla tavoitteet on mahdollista saavuttaa ja samalla pystyt elämään
arvojesi mukaista elämää. Silloin on paras versio itsestään.

Miksi olla Paras?
Kirjan suomalainen nimi on itsessään hieman provosoiva ja tunteita herättävä. Täytyykö aina olla
paras? Jos sinä olet paras, niin onko joku samaan aikaan huonoin? Kuitenkaan siitä ei ole täysin
kyse, vaan Larssen kirjoittaakin itsensä vertaamista itseensä. Se on hänen mukaansa paljon
palkitsevampaa, ainakin silloin, jos vaihtoehtona on vertailu niihin, joilla menee huonommin. Se
kun ei motivoi tekemään kovemmin töitä tavoitteiden eteen. Larssenin ajatus on siinä, että vain
olemalla paras versio itsestäsi voit olla myös paras suhteessa muihin. Mielestäni kuitenkaan aina ei
tarvitse olla paras, joskus voi olla tyytyväinen keskinkertaiseenkin. Jos sinä haluat olla paras
jossakin asiassa, niin on syytä miettiä erittäin tarkkaan mistä se tarve kumpuaa. On nimittäin niin,
että omien heikkouksien kompensoiminen olemalla paras ei ole kovin järkevää pitkällä aikavälillä,
koska se johtaa omista tunteista vieraantumiseen.

Tunnetilan muuttaminen
Larssen kirjoittaa käyttämästään työkalusta nimeltä moodi. Se tarkoittaa tiettyä ennalta määrättyä
tunnetilaa, johon voit päästä harjoittelun avulla. Moodin luominen alkaa todellisen kokemuksen
muistelemisesta ja siihen liittyvien sanojen yhdistämisestä. Näin pystyy yhdistämään loppujen
lopuksi yhden sanan ja siihen liittyvän voimakkaan tunteen. Tunnetilan vaihtaminen tilanteen
mukaan tietoisesti on vaikuttava työkalu, joka voi auttaa erilaisissa suoritustilanteissa. Esimerkiksi
juuri ennen julkista esiintymistä henkilö voi muuttaa moodiaan vastaamaan tilanteen vaatimuksia,
ja kokea olevansa vahva ja rohkea. Esiintymisen jälkeen moodia voi sitten muuttaa rauhallisuuteen
ja rentoutumiseen.
Larssenin esittelemä moodi käytännössä vastaa NLP:stä tuttua käsitettä nimeltä ankkurointi, joka
tarkoittaa tunnetilan kiinnittämistä ulkoiseen tai sisäiseen triggeriin. Itse olen henkilökohtaisesti
ottanut tunnetilan ankkuroinnin käyttöön ja koen sen erittäin hyödylliseksi työkaluksi.

Provokaatio
Erityisen silmiinpistävä metodi, jota Larssen käyttää valmennuksissaan, on asiakkaan tunteiden
provosointi. Se on hänen tärkeimpiä periaatteitansa, koska voimakkaiden tunteiden herättäminen
on yksi tehokkaimpia tapoja saada aikaan nopeita muutoksia. Hän tuo esille sen, että ihmisen aika
maan päällä on hyvinkin rajallinen ja se kannattaakin käyttää parhaalla mahdollisella tavalla. Kun
valmentaja saa asiakkaan harmistumaan ja ehkä jopa pettymään itseensä, niin muutos voi olla
mahdollinen. Tämä näkökulma sai minutkin havahtumaan siihen tosiasiaan, että oikea hetki
unelmien tavoittelemiseen on juuri nyt, eikä myöhemmin.

Asiakkaan provosoiminen edellä mainitulla tavalla on epäilemättä hienovaraista toimintaa, sillä
riskinä on asiakkaan loukkaaminen peruuttamattomalla tavalla. Uskon kuitenkin, että oikealla
tavalla turvallisessa tilassa tehtynä tunteiden provosointi on varsin toimiva metodi. Se vaatii taitoa
tunnistaa asiakkaan henkiset kipupisteet ja herkkyyttä kunnioittaa rajoja.
Larssen tuo esille sen, kuinka pienellä panostuksella saadaan vain vaatimattomia tuloksia. Hän
haluaa, että asiakas laittaa kaiken peliin, ilman muita vaihtoehtoja. Ei riitä, että toivoo
saavuttavansa tavoitteensa, vaan tavoite täytyy saavuttaa. Tämä on mustavalkoista ajattelua,
mutta se voi auttaa tavoitteen saavuttamisessa. Sitä tarvitaan, silloin kun halutaan saavuttaa
jotain itseään suurempaa.

Mutta entä sitten, kun tavoitetta ei kaikesta työnteosta ja yrittämisestä huolimatta saavuteta? Se
nimittäin saattaa johtaa merkittävään alemmuuden ja huonommuuden tunteeseen, josta ei heti
pääse eroon. Olen oppinut sen, että omanarvontuntoa ei kannata kiinnittää tavoitteisiin, sillä
silloin tyytyväisyys riippuu ulkoisista olosuhteista. Larssen ei kuitenkaan ota tämänkaltaista
näkökulmaa huomioon, vaan kannustaa jatkamaan, oli haaste sitten mikä tahansa. Kirjassa ei
puhutakaan armollisuudesta ja myötätunnosta itseä kohtaan, mikä onkin sen suurimpia
heikkouksia. Elämä voi olla tasapainossa ainoastaan silloin, kun osaa kuunnella itseään ja
menestyä voi silloin kun tietää milloin lopettaa tai luopua. Siksi tällaisia kirjan esittelemiä
äärimmäisiä ajattelutapoja kannattaa käyttää varoen.