Taivastietoisuus

Pienenä tyttönä kuuntelin seurapenkissä lukuisia kertoja, kun puhujasetä lukee Raamatusta taivasikävästä. Ne puheet ovat piirtyneet mieleeni. Niin kauan, kun ihmisellä on taivasikävää, hänellä on syytä elää tässä fyysisessä maailmassa menemättä kuitenkaan ’’maailmaan’’. Maailmaan menemisellä tarkoitetaan kaikesta korkeammasta luopumista ja Jumalan korvaamista materialla ja mammonalla.

Taivasikävä on sidoksissa taivastietoisuuteen, josta puhuvat tietoiset opettajat. Tässä tapauksessa viittaan taivastietoisuuteen, josta puhuu Tommy Hellsten.

Taivasikävä on korkeamman minän muistamista. Sen on syvää tunnetta siitä, että tämä mitä nyt koen ja näen ei voi olla koko totuus elämästä. On pakko löytyä jotain syvempää ja aidompaa tai missään ei ole mitään järkeä. Olen elänyt tämän ajatuksen kanssa niin kauan kuin ylipäänsä muistan asioita.

Hellsten kertoo kirjassaan Olemisen voima, taivastietoisuuden olevan todellisuuden näkemistä ja kokemista ilman vääristymiä ja harmaita filttereitä eli rajoittavia uskomuksiamme. Taivaan kirkkaudessa näemme varjomme selvänä, emmekä anna niiden myrkyttää olemistamme ja käytöstämme. Käsittelemme haavamme ja uskallamme liittyä rakkauden synnyttämään yhteyteen todellisuuden ja muiden ihmisten kanssa.

Minusta on ilmiselvää, että ihmisen on pyrittävä varjoista valoon, jos aikoo olla tässä elämässä tekemisissä muiden ihmisten kanssa tekemättä heille hallaa. Tai jos on aikomus tulla vanhemmaksi, jonka lasten ei tarvitse istua vuosia terapiassa vanhempiensa takia.

Mutta omien varjojen käsittely on myös hirvittävän tärkeää, jos ihminen toimii johtajana. Vaikka usein tunnen toimivani vain nimettynä johtajana tiimissämme, niin jo itse pyrkimykseni johtotehtävään suorastaan käskee minua perkaamaan varjojani.

Samassa kirjassa Tommy Hellsten kertoo upeasti johtajuuden vaatimasta nöyryydestä, joka syntyy ihmisessä varjojen ja syyllisyyden käsittelemisen myötä.

En voi johtaa sinua, jollen näe sinua.

En voi nähdä sinua, jollen näe itseäni.

En voi nähdä itseäni, jollen tunne itseäni.

En voi tuntea itseäni, jollen suostu kohtaamaan itseäni.

En voi kohdata itseäni, jollei minussa ole nöyryyttä.

Vahvuuteen sairastunut

Olen tiennyt jo vuosia, että pahin sairauteni on vahvuus ja omavoimaisuus. Kasvoin jo lapsena tässä suhteessa kieroon ja siihen varmasti vaikutti minulle annettu vastuu sisaruksistani. Virheellisesti opin, että minun on toimittava varaäitinä kymmenelle nuoremmalle sisarukselle samalla tavalla kuin oma äitini toimii. Eli kaikkien muiden tarpeet menevät omieni edelle ja muiden seurassa täytyy vaikuttaa siltä, että minulla on vastaus, ratkaisu ja suunnitelma aina kaikkeen. Pelkäsin, että jos minä näytän tietämättömyyteni ja epävarmuuteni niin saan kaikki muut samoja tunteita entistä vahvemmin.

Minun kohdallani sairaaseen vahvuuteen liittyi myös ylimielisyyden elementti. Olen ikäni pitänyt heikkoja ihmisiä halveksittavina. Heitä pitäisi paapoa kuin vauvoja, eivätkä he selviä mistään itsenäisesti. Heikon ihmisen määritelmä on ollut aika raju mielessäni. Ihminen, joka ei esitä ongelmiin ratkaisuja sekunneissa on heikko. Ihminen, joka on huonosti artikuloiva ja ryhditön seinäruusu, on heikko. Ihminen, joka sanoo, että ei jaksa tai että hänen ei enää tarvitse kehittyä tai tehdä töitä, on heikko. Lista jatkuu loputtomiin.

Heikkojen ihmisten halveksimista on seurannut heikkouden kieltäminen itsessäni. Ikäni, olen ajatellut, että armottomuus on hyvästä ja itsensä hyväksyminen on luovuttamista. Siksi jokainen työrupeamani onkin päättynyt siihen, että ajan seinään itseni kanssa. Lapsuuden ja teini-iän masennuksen sairastaminen ei koskaan hidastanut työtahtiani vaan sai minut ajattelemaan entistä armottomammin.

Hellsten kirjoittaa Olemisen voima -kirjassaan, että egon maailmassa heikkous on huonoutta, merkki ihmisarvon romahtamisesta. Siinä maailmassa heikkoutta ei voi rakastaa. Ihminen pyrkii luomaan kontrollin avulla vahvuutta ja kieltää heikkouden, jotta hän voisi kokea itsensä taas rakastamisen arvoiseksi. Rakkauden maailmassa heikkous nimenomaan merkitsee erityisen hyvää tilaisuutta rakastaa.

Vasta Tiimiakatemialla ymmärsin, että olen kopioinut lapsuudessa kehittämäni varaäidin roolin aivan täysin työelämään. Työkaverit, etenkin nuoret ovat toimittaneet lapsen virkaa. Olen ajatellut, että minun täytyy pelastaa heidät jokaisesta haasteesta, tehdä heidän työ mahdollisimman vaivattomaksi, mutta myös halveksia heitä heidän heikkoudestaan. Kun ymmärsin tämän, löysin lankakerän pään ja ryhdyin purkamaan vyyhtiä. Huomaan kuitenkin edelleen todella paljon tilanteita, joissa toteutan tätä varjoa ja virheellistä mallia.

Esimerkiksi, jos jokin asia täytyy saada huomiseen mennessä valmiiksi ja koko tiimi tietää, että iltatöiksi menee, niin otan tehtävän nopeasti itselleni, sillä eihän minun tarpeillani ja tunteillani ole väliä. Tärkeintä on, että kenenkään muun ei tarvitse käyttää arvokasta vapaa-aikaa tehtävän hoitamiseen. Surkuttelen muiden suuria työmääriä ja äkillisiä haasteita, mutta omistani vaikenen. Amalia on toiminut minulle peilinä tässä asiassa ja maininnut monesti, että huomasitko taas tekeväsi sitä. En aina itse huomaa.

Vapaudu syyllisyyteen

Muistan, kun kuokin kasvimaata eräänä lämpimänä kesäpäivänä muutama vuosi takaperin. Kuuntelin samalla Tommy Hellstenin Elämän lapsi nimistä kirjaa. Kirjassa kerrottiin, kuinka virheellisesti nykypäivän self help -ilmiö ajaa meidät ajattelemaan, että meidän täytyy pyrkiä erityisiksi yli-ihmisiksi. Emme vain yritä tarpeeksi ja, että meidän täytyy vain kovemmin yrittää tulla hyviksi ihmisiksi. Oman ihanne identiteetin asettaminen muiden yläpuolelle on ylimielistä ja tekee meille vain pahaa. Nykyslangissa puhutaan ’’that girl’’ trendistä. Kyseessä on tyttö tai oikeastaan kuka tahansa ihminen, joka nousee aamuviideltä, meditoi, juo vihersmoothiet, kirjoittaa päiväkirjaa, noudattaa hiustenhoitorutiinia ja opiskelee kieliä ja muutenkin menestyy monilla eri osa-alueilla. Hän on ihminen, joka tekee kaiken oikein. Kuitenkin usein hyvillä tytöillä pinnan alla kuohuu ja paine ja paha olo saattaa purkautua yhdellä kertaa mielen sairautena, uupumuksena tai pahimmillaan itsemurhana.

Hellstenin mukaan ihmisen olisi ymmärrettävä oikein Raamatussa kuvattu syntisyys ja perisynti. Aluksi on haastavaa hyväksyä, että olen syntinen. Minussa se herätti ajatuksia, että olen virheellinen ja tästä täytyy pyrkiä pois. Ja miksi ikinä olisin rakastettava, koska olen ällöttävä syntinen maanmatonen. Mutta kun asiaa pureskelin usein ja eri mielentiloissa muutamien vuosien ajan niin löysin synnin ja syyllisyyden viisauden. On vapauttavaa ajatella, että olen syyllinen moneenkin asiaan. Esimerkiksi omaan huonovointisuuteeni, tienvarsien saastuttamiseen autoillessani, lehmän kuolemaan syödessäni tai draamaan ihmissuhteissa. Olen avuton, ilkeä, kömpelö, lohduton, voimaton ja mitä ikinä. Olen kuitenkin samaan aikaan rakastettava. Sitä kutsutaan nöyryydeksi eli todellisuudentajuksi. Se on oman pimeyden näkemistä ja hyväksymistä.

Jumala minussa

Pelkän synnin taakan alla eläminen kävisi varmasti jokaiselle raskaaksi, ilman Luoja Jumalaa. Pimeyden hyväksymisen vastapainoksi tarvitsemme valon. Tarvitsemme rakkautta, hyvyyttä ja välähdyksiä potentiaalistamme.

Jos pyrimme taivastietoisuuteen eli valoon ja kirkkauteen käymättä läpi pimeyttä, lähdemme helposti seuraamaan harakoiden tavoin kaikkea mikä kiiltää. Seuraamme hyvänolonhormoniryöppyjä, joita luulemme rakkaudeksi. Seuraamme kunnianhimoisia unelmiamme, jotka tuovat meille sosiaalista statusta. Etsimme ulkoapäin tyydytystä, joka tekisi olostamme hyvän. Mutta meidän ei tarvitse.

Hellstenin mukaan tietoiseksi kasvaminen on tiedostamista, että Jumala asuu meissä. Kun puhumme Jumalasta, täytyy ymmärtää, että puhumme alkuvoimasta, jota yksi kutsuu universumiksi, toinen lähteeksi ja kolmas Luojaksi. Lastenkirjojen parrakkaalla miehellä ei ole mitään tekemistä Luoja Jumalan kanssa.

Uskon vahvasti, että jokainen ihminen on osa Jumalaa ja jokaisessa meissä asuu Jumala. Kun päästämme irti kaikista rajoittavista suojamuureista ja uskallamme kohdata itsemme syvimpiä pohjia myöten, niin vapaudumme Jumalan ohjaukseen. Silloin ihmisyydessämme asuva syyllisyys ei saa meitä häpeämään sillä rakkaus toimii sille vahvana vastalääkkeenä. Olemme tasapainossa maallisen ihmisyyden ja korkeamman jumaluuden välillä. Korkeampi ja syvempi ohjaus voi tapahtua vain, jos olemme asettaneet egon palvelijan paikalle, emmekä ota siltä vastaan käskyjä.

Minusta Jumalan kunnioittaminen ja Jumalassa eläminen on tärkeää sillä vain se mahdollistaa puhtaan intuition virtaamisen ja manifestaatiot. Intuitiivinen ajattelu ja käytös luo mielestäni kauneinta maailmaa ja se vaatii ihmisen antautumista elämälle.

Jos sivuutan Luojani, vaivun omavoimaisuuteen ja toimin kontrollista käsin niin en saa aikaan mitään mainitsemisen arvoista. Tällaista elämää olen elänyt viime aikoina ja elän tällä hetkellä. Satunnaisesti pääsen irti minäkeskeisyydestä ja voin antautua korkeamman voiman ohjaukseen. Tunnen yrittäjiä, jotka työskentelevät vapaassa ja antautuneessa läsnäolon tilassa. He vastaanottavat tyynesti sisältään kumpuavia intuitiivisia viestejä, mitä on hyvä tehdä tänään ja jälki on upeaa! Jumalassa eläminen ei ole tärkeää siksi, että voi sanoa elävänsä Jumalassa. On vain niin mahtavaa millaisia asioita ihmiset kanavoivat oman itsensä sisältä, kun he työskentelevät luottamuksesta ja rakkaudesta käsin. Heille työ on jatkumo lapsuuden parhaille leikeille.

Kaikki mitä teemme on rakkauden kaipuuta tai itse rakkautta

Huomaan taas, miten arkeni koostuu asioista, joilla yritän vain saada rakkautta itselleni. Itse rakkauden kokeminen tuntuu vähäiseltä väsymyksen ja stressin alla. Vaikka tunnistan, että minulla on valtavaa rakkauden kaipuuta, jota voisin täyttää itseni ja Jamin seurassa sekä metsässä niin laiminlyön itseäni jatkuvasti. Olisin voinut lähteä Jamin kanssa uimaan, mutta jäin kirjoittamaan tätä reflektiota.

Haluaisin sanoa itselleni, että olet huono rakastamaan itseäsi, kun et käytä siihen aikaa, mutta armottomuus ei ole oikea valinta. Voin rakastaa tässä ja nyt itseäni ilman rakkauden osoituksia. Olen syyllinen, mutta olen rakastettu.