Näin tehdään ihme

Kirjoittaja: Sonja Saukkonen

6 joulukuun, 2021

Lähdeteos: Näin tehdään ihme

Lähdeteoksen kirjoittaja: Ulla Appelsin & Maria Wahlroos

Teoriapisteet: 2

Olimme koko Suomen välisissä kilpailuissa kilpacheerleadingjoukkueeni kanssa Vantaalla. Olimme harjoitelleet kisaohjelmaamme koko kevään tätä toukokuista kisapäivää varten. Joillekin kilpailut oli tällä tasolla ensimmäiset, myös minulle. Harjoittelimme stuntteja ja akrobatiaa nurmikentällä ennen kenraaliamme. Taidot tuntuivat onnistuvan melko hyvin. Pian olikin kenraalin vuoro. Meitä jännitti hirveästi, tuntui kun olisimme menossa tekemään varsinaista kisasuoritustamme. Yleisössä oli muitakin joukkueita kannustamassa, myös omasta seurastamme. Ajattelimme jokainen, että nyt teemme kaikkemme ja haemme lisävarmuutta ja boostia parin tunnin päästä koittavaa kisasuoritusta varten. Juontajan saattelemana juoksimme kisamatolle. Valmentajamme kannustivat ja hurrasivat. Adrenaliini valtasi minunkin kehoni. Pian musiikki lähti pauhaamaan, ja mielessäni pyöri vain aggressiivisesti ohjelman laskut ja edessä olevat stuntit, jotka piti saada onnistumaan. Alusta alkaen huomasin, että juoksimme matolla kuin päättömät kanat. Stunteista vain pari onnistui, flikeistä tultiin lähes niskoilteen ja kukaan ei tuntunut pysyvän laskuissa. Paniikki näkyi jokaisen kasvoilta ja koko 2,5 minuutin kisasuoritus tuntui yhdeltä säälittävältä räpellykseltä.

Kun lähdimme kisamatolta pois, itku pääsi lähes jokaiselta joukkuelaiselta. Aloimme yhdessä mylviä ja totesimme jokainen, että emme tuollaisen kenraalisuorituksen jälkeen kehtaa mennä yleisön ja tuomarien eteen esiintymään. Epäonnistuisimme varmasti yhtä pahasti.

Tässä kohtaa, kun yksikään meistä urheilijoista ei uskonut itseensä saatika koko joukkueeseen, oli valmentajien valettava meihin uskoa. ”Se, että kenraalissa taidot eivät onnistuneet, ei tarkoita, etteikö ne kisasuorituksessa voisi onnistua. Olemme treeneissä tehneet puhtaan kisaohjelman monta kertaa – miksi emme voisi tehdä sitä nytkin?”. Valmentajamme puhuivat meille niin kannustavasti kuin osasivat. Vaikka valmentajatkin tiesivät varmasti, että kenraali meni kerta kaikkiaan plörinäksi, he tiesivät, että heidän on pakko saada valettua meihin uskoa – muuten emme edes saisi tsempattua itseämme matolle uudestaan. Päätimme, että testataan vielä nurmikentällä kaikki taidot. Suurin osa niistä onnistui, aivan kaikki eivät, varmaankin lievän jälkipaniikin seurauksena. Saimme kuitenkin itsevarmuuttamme takaisin, ja luottamuksemme toisiimme kasvoi uudestaan – kyllä tuo joukkuekaveri sen voltin vielä osaa ja varmasti yrittää sen tehdä parhaalla mahdollisella tavalla myös kisamatolla. Kuivasimme toistemme kyyneleet, korjasimme meikit, ja hetken ajan unohdettiin koko kisasuoritus. Tehtiin kaikkea muuta, joka saisi olomme rentoutuneeksi ja unohtamaan aiemman epäonnistumisemme.

Pian oli aika lähteä odottamaan oikeaa kisasuoritusta. Olimme ringissä verhon takana ja loimme itseemme viime hetken joukkuehenkeä ja adrenaliinia. Lauloimme lempilaulujamme ja huusimme joukkuehuutomme. Edelleen jännitti aivan järkyttävän paljon, mutta ajattelin mielessäni kaikkia niitä onnistuneita treenikertoja, kun jokainen taito oli tehty aivan nappiin. Pystymme siihen nytkin, ajattelimme.

Pian joukkueemme nimi kuulutettiin, ja pompimme lavalle yleisön aplodien kera vilkutellen ja huiskia heilutellen. Huusimme kisahuutomme, ja asetuimme alkuasetelmaan. Sekunnit ennen musiikin alkua ovat kamalimmat. Silloin koko areenalla vallitsee hiljaisuus. Jokaisella meillä oli esityshymy päällä, jonka alle kätkeytyi jännitys. Pian musiikki lähti pauhaamaan, ja sillä hetkellä jännitys raukesi. Nyt ei voi enään perääntyä, pitää vaan antaa kaikkensa. Ja niinhän me annettiin. Ensimmäiset stuntti-, ja pyramidisarjat – täysin nappiin. Niin myös seuraavat ja sitä seuraavat. Kukaan ei ottanut akrobatiassa käsillä vastaan ja hypyt olivat täysin samanaikaiset. Valmentajamme huusivat, suorastaan kiljuivat ja kannustivat. Jokainen onnistunut temppu antoi lisäboostia seuraavaan. Pian koko ohjelma oli vedetty ja olimme loppuasennossa, jokaisella tällä kertaa esityshymyn lisäksi se aito, onnistumisen aiheuttama hymy. Täysin puhdas suoritus! Juoksimme pois matolta antaaksemme tilaa seuraavalle, ja jälleen jokainen puhkesi itkuun. Tällä kertaa onnesta. Me tehtiin se, mihin ei uskottu. Fiilistelimme yhdessä ja halailimme toisiamme. Hetken emme edes miettineet pian koittavaa palkintojenjakoa – sillä ei tuntunut olevan edes mitään väliä, sillä isoin onnistuminen oli jo tehty.

Pian palkintojenjako kuitenkin koitti. Tottakai jokainen halusi voittaa, mutta juuri kukaan ei siihen uskonut. Kevät oli ollut vaikea useiden loukkaantumisten vuoksi, emmekä olleet ottaneet yhteiseksi tavoitteeksi edes mitalisijoja. Joukkueita kisasi yhteensä 21, ja ajattelimme, että jos emme ole 6 viimeisen joukossa, olemme onnistuneet. Oli useita joukkueita, joiden suorituksia olimme ihailleet, ja joista olimme varmoja, että he pääsevät palkintopallille.

Palkintojenjako aloitettiin pronssista. Pronssia voitti eräs todella kova joukkue, jotka eivät olleet myöskään tehneet suorituksessa yhtään epäonnistumista. Sitten tulikin hopean jakamisen vuoro. Meille oli selvää, että emme tulisi hetkeen kuulemaan nimeämme, sillä loppupään sijat jaettaisiin viimeisimpänä. Pidimme kuitenkin toisiamme kädestä kiinni luodaksemme yhteishenkeä ja jännityksen tunnetta. Ja sitten tapahtui melkoinen yllätys: meidän nimemme kuulutettiin. Pienen sekunnin ajan katsoimme toisiamme ja ajattelimme, että kuulimme väärin. Kuitenkin muut joukkueet kääntyivät meihin päin ja taputtivat, sekä kuulimme muiden seuramme joukkueiden riemunkiljahdukset. Sitten juoksimme pää kolmantena jalkana hakemaan palkintoa, hypimme, pompimme, huusimme ja itkimme. Ketään ei harmittanut se, että emme saaneet kultapokaalia, sillä hopea oli itsessään niin uskomaton juttu, että osattiin olla siitä todella ylpeitä. Koko loppupäivä fiilisteltiin ja hurratiin, ja bussimatka kotiin laulettiin täysiä Robinin biisiä ”Onnellinen”.

Tehtiin itse todella suuri työ koko hopean eteen, mutta olen todellakin sitä mieltä, että jos valmentajamme eivät olisi sytyttäneet itsevarmuuttamme ja luottamustamme uudestaan, emme olisi kyseiseen suoritukseen kyenneet. Valmentajan sekä johtajan rooli onkin äärettömän tärkeä kilpacheerleadingissa, ja tämän osoittaa myös Ulla Apelsinin kirjoittama kirja ”Näin tehdään ihme”, joka kertoo Maria Wahlroosista, suomen kilpacheerleadingmaajoukkueen päävalmentajasta. Kirjassa Maria myös kertoo hieman samanlaisesta tilanteesta, kun on joutunut vakuuttamaan maajoukkueelle, että vaikka harjoitusmatolla ennen kisoja jokin stuntti tippuisi, se ei tarkoita, että niin kävisi itse kisasuorituksessa.

Cheerleadingin olen joutunut jo vuosia sitten lopettamaan, kun rasitusmurtuma selässäni yllätti eikä koko harrastuksesta tuntunut tulevan sen jälkeen mitään. Lajilla on kuitenkin suuri paikka sydämessäni edelleen ja jaksan yhä toivoa, että vielä joskus olen joko kisamatolla tai sen reunalla valmentajan roolissa. Olinkin iloisen yllättynyt, kun kuulin tästä kirjasta. Vaikka cheerleading ei lajina kovin lähellä liiketoiminnan harjoittamista ole, on sen valmentamisen metodeissa paljon yhtäläisyyksiä siihen, mitä tulee yrityksen tiimityöskentelyyn. En aiemmin ollut näitä yhtäläisyyksiä edes tajunnutkaan samalla mitalla, mitä luettuani kirjan.

Kirja auttoi minua todella paljon ymmärtämään esimerkiksi tiimiliiderin ja valmentajan toimintaa ja ymmärtämään ”ikäviäkin” päätöksiä ja kommentteja. Maria esimerkiksi kertoo, miten on asettanut urheilijoille nollatoleranssin päihteiden käytölle sekä kieltämään kisareissuilla auringon oton. Moni urheilija on harmistunut tästä, mutta lopulta kuitenkin ymmärtänyt, että Maria on päätöksillään pyrkinyt takaamaan urheilijoiden turvallisuuden ja terveyden, ja että nämä ikävät linjaukset ovat vain urheilijoiden parhaaksi. Samaa voisi peilata esimerkiksi tiimiiiderin toimintaan. Se, että joskus liideri joutuu hieman jyrkemmin sanomaan, jos asiat eivät ota hoituakseen, tai vetää tiettyjä linjauksia, ovat ne loppupeleissä vain meidän eduksemme, eikä kiusaksi.

Yhtenä Marian periaatteista mainitaan luottamus. ”Vain luottamuksen avulla voi menestyä”. Luottamus onkin cheerleadingin kaltaisessa, fyysisesti vaarallisessa ja vaativassa lajissa kaiken perusta, vähän niin kuin tiimiyrityksessäkin. Jatkuvasti pitää osata luottaa, että joukkuekaverit tulevat treeneihin paikalle aina kun voivat, ajallaan. Pitää luottaa, että jokainen haluaa tehdä ja harjoitella täysillä joukkueen menestyksen eteen. Pitää luottaa, että jos nousija putoaa stuntista, muut ottavat hänet kiinni. Maria on listannut 10 keinoa rakentaa luottamuksen ilmapiiriä joukkueessa.

1. Pidä huoli, että teette asioita yhdessä. Muitakin kuin töitä.

Tästä olemme tiimimmekin kanssa huolehtineet. Vaikka pääasiassa olemmekin yrityskumppaneita, olemme kuitenkin myös ystäviä, ja on tärkeää oppia tuntemaan toisiamme muutenkin, kuin kollegoina. Pelkästään yhdessä syömässä käyminen tai vapaa-ajalla virkistyminen lähentää meitä ihmisinä, ja lisää luottamusta, kun huomaamme, että hei, tuo toinen on myös ihan tavallinen ihminen myös akatemian ulkopuolella, ja tykkääkin ehkä samoista asioista kuin minä.

2. Synnytä onnistumisen kokemuksia.

Onnistumiset ovat niitä, jotka eniten motivoivat. Kukaan ei jaksa tavoitella suuria määränpäitä, jos matkalla ei tunnu siltä, että asiat onnistuisivat tai että oltaisiin edes oikealla suunnalla. Onnistumiset luovat luottamusta, kun huomataan, että yhdessä osataan jotakin. Olemmekin ottaneet tavoitteeksi lisätä pientenkin onnistumisten juhlistamista. Se luo jokaiselle tunnetta siitä, että on saanut aikaiseksi jotakin merkityksellistä.

3. Opeta ihmisiä oppimaan toisiltaan.

Se, mistä akatemialla erityisesti pidän, on se, että emme ole vain oppijoiden roolissa, vaan pääsemme myös opettamaan muita. Koko yhteisön tasolla on ihailtava kulttuuri siitä, että apua pyydetään ja tarjotaan. Dialogitreenimme perustuu siihen, että jaamme toisillemme oppeja ja ajatuksia. Pidän myös siitä, että meidän valmentajamme ei anna suoria vastauksia, vaan enemmänkin vaihtoehtoja tai vinkkejä siitä, mistä voisimme vastauksia saada. Näin ollen opimme etsimään tietoa toisiltammekin

4. Anna ihmisille päätösvaltaa.

Maria mainitsee, että ei valmentajana anna aina suoria määräyksiä, vaan istuttaa joukkueeseensa ideoita, ja antaa heidän itse päättää, mikä heille on parhaaksi. Meilläkin tiimissä suurin päätösvalta on meillä itsellämme, mutta valmentaja antaa vaihtoehtoja ja haastaa omilla ideoillaan – antaen päätöksenteon vapauden kuitenkin meille. Tämä kehittää myös meitä, kun meidän täytyy yhdessä oppia tekemään mahdollisimman hyviä päätöksiä tiimiyritystämme ajatellen – joskus ne päätökset menevät mönkään, mutta niistä opitaan silti. Myös esimerkiksi tavoitteet määrittelemme itse, sillä mehän olemme niitä, jotka niiden eteen tekevät töitä. Toki valmentajien puolesta on annettu tavoitteita asiakaskäyntien ja kirjapisteiden osalta, mutta ne on annettu oppimisemme edistymisen takaamiseksi.

5. Tee osaamisen taso näkyväksi.

Meitä on tiimissä 16 erilaista persoonaa, ja näemme koko porukalla vain pari kertaa viikossa. Välillä emme täysin edes tiedä, mihin jokainen tuntinsa päivässä käyttää. Mitä enemmän olemme tutustuneet toisiimme, olemme löytäneet toisistamme uusia puolia ja osaamista. On ollut ilo, että tiimissämme on esimerkiksi jaettu oppia valokuvaamisen, videokuvaamisen ja editoinnin osalta. Se luo tunnetta, että wau, joku osaa näitä niin hyvin että pystyy opettamaan myös muille, ja sitä kautta muutkin voivat kerryttää osaamistaan. Olisi mahtavaa, että omia taitoja ja osaamista osoitettaisiin toisillemme vielä enemmän.

6. Rohkaise avoimuuteen.

Avoimuutta ja suorapuheisuutta on korostettu alusta alkaen. On tärkeää, että voimme sanoa suoraan, jos jokin asia painaa. Tämä vähentää esimerkiksi spekulaatioita, jos vaikka joku vaikuttaa siltä, että hommat ei ota sujuakseen. Tällöin on hyvä, että voidaan suoraan kysyä, mistä kiikastaa, ja odottaa, että vastauskin on rehellinen. Maria mainitsi, että myös huonoa käytöstä voi tulkita luottamuksen osoituksena – harva kelle tahansa uskaltaa äksyillä, vaan ihmisille, joihin luottaa, uskaltaa näyttää tunteet sellaisina kuin ne on. Toki huonoon käytökseen ei tule ketään kannustaa missään tilanteissa.

7. Ole johdonmukainen.

Johtajana tulee kohdella jokaista johdettavaa samanarvoisesti. Vaikka isommassa ihmisjoukossa osa porukasta onkin läheisempiä keskenään ja tietynlaisia kuppikuntia muodostuu, on odotettava, että jokainen on tiimissä samalla viivalla. Luottamusta ei lisää se, jos huomataan, että joku saa erityiskohtelua tai joku on otettu syyttä silmätikuksi. Tässä onneksi meillä en ole huomannut ongelmaa, vaan jokaista koskee samat periaatteet ja tavoitteet. On myös tärkeää pysyä omissa linjauksissa, jotta johtaminen on muillekin selkeää, eikä herätä ihmetystä, kun yksi päivä tehdään yhdellä tavalla ja seuraavana päivänä täysin erilailla.

8. Perustele.

Jos esimerkiksi johtoryhmä tekee linjauksia koko tiimille, on mielestäni tärkeää, että ne perustellaan. Se vähentää tunnetta siitä, että joku vain huvin vuoksi käyttää johtoasemaansa ja tekee päätöksiä vain koska voi. Jotkut päätökset eivät miellytä aina kaikkia, mutta kun ne on hyvin perusteltu, voi olettaa, että edes suurin osa ymmärtää niiden syyn. Esimerkiksi aiemmin syksyllä sovimme siitä, että jokainen laittaa omat tuntimerkintänsä jokaiselle näkyviin. Osa ei tuntunut millään ymmärtävän, miksi niin tehtäisiin, mutta sitten asiasta keskusteltiin ja tiimiliiderimme perusteli käytännön, ja pian jokainen olikin laittanut ne näkyviin. En itsekään alkuun nähnyt sen hyötyä tai ymmärtänyt, miksi jotakin niin henkilökohtaista pitäisi jakaa muille, mutta hyvien perustelujen jälkeen laitoin ne mielelläni näkyviin. Perustelu on ylipäänsä liiketoiminnassa taito, jota pitäisi vaalia. Esimerkiksi asiakkaalle palvelua tai tuotetta myytäessä on osattava perustella, miksi juuri minun tarjoamana hänen tulisi se ostaa, ja minkä hyödyn asiakas siitä saa. Hyvillä perustelutaidoilla voi syntyä useitakin kauppoja, ja asiakaskin saa luottamuksen tunnetta, kun hänelle on selkeää, miksi juuri tämä tuote hänen tulisi ostaa.

9. Kannusta.

Kukaan ei jaksa kuulla vain epäonnistumisista ja siitä, miten jokin pitäisi tehdä paremmin. Kannustaminen luo motivaatiota ja toivoa, vaikka joku taito ei täysin luonnistuisikaan. Epätoivon hetkillä pitää löytää hyviäkin asioita ja valaa toivoa muihin. Tämä liittyy myös kohtaan 2, eli onnistumisen kokemusten luomiseen.

Eräs tärkeä pointti, jonka Maria sanoi, on se, että on tärkeää kehua myös tekoa, eikä vain ihmistä. Lisäksi annettaessa rakentavaa palautetta siitä, mitä ehkä pitäisi parantaa, on tärkeää, ettei palautetta saavalle henkilölle tule tunne siitä, että vika on henkilökohtaisesti hänessä itsessään.

10. Harjoittele häiriöiden varalle ja käännä ne hyödyksi.

Maria kertoo järjestäneensä usein häiriötekijätreenejä, ja muistan, että minunkin joukkueessa niitä välillä pidettiin. Ohjelma vedettiin silmät kiinni, hämärässä, liian nopealla musiikilla tai muiden buuatessa. Silti saimme ohjelmat suoritettua suhteellisen hyvin, ja näin saimme luottoa itseemme sekä toisiimme siitä, että huonommissakin olosuhteissa osaamme kyllä tehdä ohjelman. Onkin hyvä varautua myös pahempiin skenaarioihin, jotta yllättävät häiriötilanteet eivät ota tilanteesta valtaa. Tätä voisi tiimimme miettiä useammin – mitä teemme, jos meillä ei yhtäkkiä olekaan ollenkaan rahaa?  Mitä jos kellään ei ole motivaatiota, miten saamme silti asioita tehdyksi? Vaikka liikaa ei pidä yliajatella huonojen tilanteiden varalle, on hyvä aina hieman varautua.


Ei olekaan ihme, että luottamus on niin monen asian perusta. Sitä voi kasvattaa niin monella tavalla, ja sillä voi parantaa niin montaa asiaa. Sen luomisen eteen kannattaa tehdäkin töitä, vaikka hetkessä sitä onkin vaikea saavuttaa.

Lisäksi Maria puhuu inspiroivasti siitä, miten joukkueen kannattaa keskittyä omiin vahvuuksiinsa. Hän itse tiedostaa, että esimerkiksi USA:n maajoukkue on permantoakrobatiassa edelläkävijä, kun taas se on Suomen heikoin kohta. Tämän taidon vaalimiseen Maria ei ole käyttänyt liikaa aikaa ja energiaa, vaan keskittynyt hiomaan niitä huipputaitoja muilla osa-alueilla, joissa taas Suomi pärjää muita paremmin. Huomaankin usein itsekin pohtivani monia taitoja, joita muilla tiimeillä on, joita meillä taas ei vielä ole. Usein minut valtaakin ajatus, että nyt meidän on otettava nuo taidot haltuun, jotta voimme olla yhtä hyviä kuin muut. Näinä hetkinä unohdan meidän monet vahvuudet ja taidot, joita taas muilla ei välttämättä ole. Pohdin tätä paljon myös yksilötasolla, kun vertailen itseäni muihin tiimini jäseniin, ja mietin usein, miten en osaa samoja asioita kuin muut. On kuitenkin tärkeää tiedostaa omat vahvuudet ja todeta, että ne riittävät, eikä kaikilla tarvitse olla sama taitotaso.

Kuten cheerleadingissakin, myös tiimissä on tärkeää muistaa, että vaikka olemme suuri ryhmä, olemme kuitenkin ennen kaikkea joukko yksilöitä. Yksilöitä omine piirteinemme, vahvuuksinemme, heikkouksinemme. Ei ole helppoa saada sellaista joukkoa toimimaan täydellisesti keskenään – mutta se on mahdollista. Ja kun jaksamme uskoa itseemme niin yksilöinä, kuin kokonaisena joukkonakin, voimme saavuttaa mitä tahansa. Se voi olla oma tavoitteemme vaikka liikevaihdossa, tai se voi olla Golden Step-palkinto koko yhteisön tasolla. Se voi olla miljoonan bisnesidea, jolla valtaamme maailman. Tai se voi olla se, että jokainen nukkuu yössä vähintään 7 tuntia, ja kokee itsensä hyvinvoivaksi. Unelmiemme suurin rajoittaja olemme yleensä me itse. Kun uskomme ja luotamme itseemme ja tiedostamme, mitä unelmiemme eteen meidän tulee tehdä ja painamme jokainen töitä sen eteen, voimme saavuttaa mitä ikinä haluamme – vähän niin kuin Suomi saavutti kilpacheerleadingin maailmanmestaruuden kahdesti peräkkäin.

”Näin tehdään ihme” on mielettömän inspiroiva kirja siitä, miten tosiaan tehdään ihme – monien mutkien ja pettymysten jälkeen. Vaikka cheerleadingia ei lajina tuntisikaan, suosittelen kirjan lukemista kelle tahansa. Kirja perustuu Marian 8 periaatteeseen, miten ihmeen voi saavuttaa. Siitä voi bongata suuriakin samanlaisuuksia tiimiyrityksen kehittämiseen, mutta saada myös uusia näkökulmia – ihan vaikka henkilökohtaisenkin elämän parantamiseen.

Ps. Olen aina ollut hieman taikauskoinen, ja muistan, kun valitsimme kisarusettiemme väriä. Olisin itse halunnut kultaisen, sillä ajattelin, että se voisi tuoda meille onnea kultaisen pokaalin saavuttamiseen. Päävärimme oli kuitenkin sininen, joten päädyimme ottamaan sen kaveriksi paremmin sopivan hopean. Ehkä sillä oli pieni osuus siinä, että saavutimme hopean pokaalin…;)

You May Also Like…

Digimarkkinointi

Pääsin viimein digimarkkinointikirjan kimppuun, joka on pitkään kulkenut lukulistallani mistään sitä löytämättä....

Intohimona brändit

Tämä kirja päätyi reflektoitavaksi nyt, sillä brändit ja niiden kilpailu on ollut viime vuosina todella kovassa...

0 kommenttia

Lähetä kommentti