Luin tiimiläisten suositusten saattelemana Suomen cheerleading maajoukkueesta kertovan kirjan Näin tehdään ihme. Ilman suosituksia en olisi varmaan ihan ensimmäisenä hakenut itselleni cheerleading kirjaa, mutta koska kirjassa kerrottiin tiimipelaamisesta ja johtamisesta niin annoin sille mahdollisuuden. Kirjan kertojana on Suomen cheerleader maajoukkueen valmentaja Maria Wahlroos, joka on toiminut erilaisissa valmennustehtävissä 16-vuotiaasta saakka.

Kirjassa tietystikin puhutaan paljon tiimipelaamisesta ja siitä kuinka hyvä tiimi rakennetaan. Kaikki tiimipelaamista käsittelevät kirjat tai puheet kuten esimerkiksi 5 toimintahäiriötä tiimissä tai Maso Lehtosen puhujaesitys pyörivät aika lailla samojen teemojen ympärillä. Kaikkihan voivat etsiä teoriaa kirjoista siitä kuinka hyvä tiimi toimii, mutta on mukavaa kuulla onnistumistarinoita elävästä elämästä.

Mielenkiintoisin aihe kirjassa oli päämäärä ja sen tärkeys onnistumisen kannalta. Maria Walhroosin huolenaihe valmentajana oli pitkään se, että hän johdattaa nuoria naisia hukkaan uskottelemalla heille heidän tavoitteidensa maailmanmestaruuden kannalta olevan mahdollisia, vaikka todellisuudessa hän ei ollut itsekään siitä niin varma. Joukkueen jäsenet ovat huippu-urheilijoita, jotka eivät panoksestaan kuitenkaan saa juuri penniäkään ja nuoruus hujahtaa äkkiä lähinnä pelkän cheerleadingin parissa. Voiko Maria itsekään olla sitä mieltä, että nämä uhraukset ovat mahdollisesti kaiken sen arvoista. Ilman tavoitettahan Walhroosin joukkue ei ikinä olisi varmastikaan voittanut mm-kultaa, koska sitoutuminen ei vain ole samanlaista ”tehdään parhaamme” mentaliteetilla. Jos jossain haluaa menestyä ei se voi aina olla hauskaa. Olen monesti itsekin miettinyt mikä minua motivoi koulussa tai ylipäätään missään ja harvemmin ne minua aktivoivat asiat ovat esimerkiksi kovin pitkän ajan tavoitteita. Unelmien asettaminen on vaikeaa, jos ei tiedä mitä haluaa tehdä. Itselläni suurin motivaattori on kuitenkin uusien asioiden oppiminen ja se että en ainakaan jämähdä paikalleni oli suunta sitten mikä tahansa.

Joukkueurheilussa yksi suuri luottamustekijä on se, että olet koko ajan altis epäonnistumisille. Harjoituksissa sinun on pakko tehdä asioita, joissa on mahdollisuus epäonnistua ja on hyväkin epäonnistua, jotta tiedät työskenteleväsi äärirajoilla. Tiimiakatemialla tämän rajan löytäminen ja siellä jatkuvasti työskentely on pääosin kiinni vain itsestä. Välillä se on vaikeaa, jos mahdollisuutena on myös mennä sieltä mistä rima on matalin Treeneissämme voit kyllä pysyä hiljaa eikä akatemialta valmistuminenkaan välttämättä vaadi mahdottomuuksia kuten Moonakin tämän päivän Battleteamissa sanoi. Joukkueurheilussa et voi huijata näin itseäsi, jos haluat pelata ja näin sen kuuluisi olla akatemiallakin. Pusketaan toisiamme eteenpäin, vaikka välillä palautteen antaminen tai sen saaminen ei olekaan kivaa. Vastuu on itsellä, mutta yhdessä on tarkoitus mennä eteenpäin. Kukaan ei pakota sinua akatemialla tekemään siistejä juttuja, mutta jos haluaa saada tästä koulusta jotain irti, on se suositeltavaa.

Kirja oli mielenkiintoinen, mutta tuntuu että opin yhtä paljon cheerleadingista kuin johtamisesta. Ja mitä muuta oikeastaan oletinkaan, kun kirja siitä kertoo. Mielenkiintoista oli nähdä, että noin korkealla tasolla kilpailevissa joukkueissa vaatimustaso on hurjan kova ja jokainen nyanssi, joka mahdollisesti vaikuttaa suoritukseen otetaan huomioon. Omissa pelihommissa kun standardina on ollut se, että kukaan ei tule peliin krapulassa.

Wahlroosin kirjoissa luotettava joukkuelainen on aina se paras joukkuelainen, vaikka taidoiltaan hän ei olisikaan sitä selkeintä kärkeä ja voin samaistua tähän arvomaailmaan täysin. Paras tiimiläinen on luotettava sellainen, koska voin luottaa, että hän tekee asian ja voin myös luottaa siihen, että hän kysyy apua tarvittaessa. Luotan, että hän ei ole liian ylpeä autettavaksi tai että hän ei ota arkoja aiheita esille kaikkien edessä, ellei siitä ole ensiksi keskusteltu kahden. Kaikissa suhteissa luottamus on kaikista tärkein. Tällä hetkellä koen luottavani tiimiläisiini aika hyvin ja tuntuu että sen eteen onkin tehty yhdessä töitä ja nähty rohkeitakin avautumisia ja puheenvuoroja. Sellaiset puhdistavat ilmaa, vaikka ne eivät itseä millään tavalla koskisikaan. Tulee sellainen olo, että jos nuo niin miksi en minäkin. Tätä kai kutsutaan esimerkillä johtamiseksi.