Kun odotan auditorion ensimmäisellä penkkirivillä vuoroani päästä puhumaan, on mielessäni tavoite: Jos vaikutat yhteenkin henkilöön, olet onnistunut. Syvempänä tavoitteena haluan saada nuoret opiskelijat kiinnostumaan Tiimiakatemiasta. Haluan siis aiheuttaa jonkinlaisen tunnereaktion kuulijoissa. Haluamani aikaansaatava tunnereaktio on innostus, aurinkoinen pilkahdus mahdollisuudesta. Koen, että herättely mahdollisuuksille uppoaa kohderyhmään, joka on muutenkin suurehkon valinnan edessä. Onnistuinko sitten luomaan onnistuneen vaikutuksen – edes siihen yhteen henkilöön – todennäköisesti saan kuulla siitä aikaisintaan ensivuoden syyskuussa.

Kun itse juoksentelin ensimmäisinä päivinä liiketalouden opiskelijana ryhmäytymistehtävien parissa, en ollut edes ajatellut puhujaksi ryhtymistä. Vaikka olin lavoilla esiintynytkin, koin silti jännityksen olevan minun kohdallani suurin ja ylitsepääsemättömin este. Olin hylännyt mahdollisuuden tavoitella menestystä puhujana. Koen, että jännitys muutenkin on ehkä yleisin seikka, mikä yhdistetään puhumiseen ja siinä pärjäämiseen. Toki onhan jännitystä osattava käsitellä, jotta esiintymisen olennaisin osa toteutuu – itse kuulijoiden edessä oleminen. Puhujalla on kuitenkin paljon suurempiakin vastuita kuin säädellä jännittämistään.

Auditorion alapäässä vähän jännitti. Semmoinen ihme möykky oli jäänyt kurkkuun pohtimaan, mihin suuntaan haluaisikaan mennä. Kädet olivat päättäneet alkaa nihkeäksi ja etsivät lähintä reittiä piiloon. Sisäinen minä läimäytti pitkin poskia – ainakin posket punoittivat siihen malliin: ”Ootko ihan hullu? Esiintyä nyt näin isolle porukalle.” Jatkoin kuitenkin jännityksestä huolimatta. Se todettakoon, että jos haluaa olla vakuuttava, on opittava olemaan (huom. ei näyttelemään) jännittämättä yleisön edessä. Jännitys luo kuulijoihin epävarmuutta, epämieluisuutta. Ihmiset ovat enemmän tai vähemmän myötäeläjiä. Minkälaisen tunteen haluat kuulijoillesi tarjota myötäelettäväksi?

Lyhyehkön puheenvuoroni ajan sain heräteltyä tunnetta mahdollisuuksien maailmasta, mutta riittääkö pelkkä tunne vakuuttamaan ihmiset? Kuinka paljon puhujan on tiedettävä esittämästään aiheesta? Siinä vaiheessa, kun ihmisten tunteisiin kykenee vaikuttamaan, puhujalle syntyy iso määrä vastuuta. Pystyessään luomaan vakuuttavuuden kuvan yleisöön, on vastuu kertoa totuus. On siis tiedettävä vähintäänkin sanottavansa verran aiheesta, josta aikoo puhua – mieluiten paljon, enemmänkin, jotta ei tarvitse sanoa kaikkea, minkä tietää vaan voi sanoa kaiken, mikä on tärkeää.

Onko tärkeää tietää muustakin kuin aiheestaan? Henkilökohtaisesti koen, että vertauskuvat ovat parhaimpia selittämään ja luomaan käsitystä uudesta, itselle vieraasta asiasta. Tästä voisikin vetää johtopäätöksen, että on enemmän kuin tärkeää tietää yleisesti kaikesta. Laaja yleistieto ja sen esittäminen puheessa – esille tuotavan tiedon tukena – luo vakuuttavuutta. Mikään asia maailmassa myöskään ei ole yksiselitteinen. Yhtä asiaa yhdistää aina useampi näkökulma, joista jokainen sisältää omanlaista tietoaan kyseisestä asiasta. Esimerkiksi, jos puhuisin pöydästä – hyvin yksinkertaisesta asiasta – voisin kertoa sen käytöstä, mahdollisuuksista koristella sellainen, sen valmistuksesta, pöytien historiasta tai ehkä jopa tulevaisuudesta ja niin edelleen. Jos tarkoituksena olisi kertoa erilaisista pöydän käyttötarkoituksista, eikö olisi hienoa, jos tarinaa väritettäisiin pöytien historialla? Mitä jos puheeseen sisällyttäisi tietoa pöytien ja tuolien välisestä suhteesta? Hupaisat nippelitiedot keventävät raskastakin asiaa. Hauska on siitä helppoa, että se monesti koetaan myös huolettomana. Virheen tekeminen ei ole niin vakavaa, jos ihmisillä on lupa nauraa.

Mitä jos aihe onkin vakava? Kuulijat täytyisi saada vakuuttumaan ja omaksumaan tieto tosissaan. Tällöin olisi osattava käyttää muita puheen keinoja valjastamaan yleisö. Cicero pyrkii kirjassaan herättelemään vahvasti ajattelua siitä, onko tärkeämpää tietää enemmän puhuttavasta aiheesta vai puhumisesta itsessään. Voiko kaikesta paitsi itse puhumisesta tietävä henkilö saada viestinsä kuulluksi? Lopulta pelkästään puhumisen taitaja, ilman tietoa mistään muusta, päätyy hiljenemään ilman mitään sanottavaa. Mahdollisesti tässäkin, niin kuin yleensä elämässä muulloinkin, on löydettävä kultainen keskitie – hyvien ja pahojen asioiden yhteinen harmonia. Jos haluaa kaiken, voi saada vain yhden. Jos haluaa paljon, saa vain vähän kaikkea. Mutta onko kaikkea vähän, sittenkään mitään?

Ensimmäisenä askeleena kohti kultaista tietä puhumisessa opettelisin toimimaan jännityksen kanssa. Valitsisin polun, joka haastaa itseäni jännittäviin tilanteisiin. Heittäytyisin epämukaviin tilanteisiin ja pyrkisin tekemään niistä arkea. Jos jokin on arkista, se on tuttua ja vain uudet asiat jännittävät. Ensimmäisen kynnyksen ylittäminen johtaa opiskelemaan lisää. On tiedettävä aiheesta, jota lähtee toteuttamaan.

Puhuminen. Mitä tarvitsee tietää puhumisesta, jotta voi puhua? Ei lopulta paljon mitään. Sanoja sekä ajatus niiden takana – joskus hyvin köykäinenkin riittää. Kuitenkaan vaivainen ajatus sosiaalisen murteen kera ei kykene vakuuttamaan kuin kevyesti ajattelevia slangisteja. On osattava puheella vaikuttamisen keinot ja työkalut. Tämä olisi itselleni seuraava vaihe esiintymisen ja puhumisen opiskelussa. Ymmärrän kuitenkin sen verran, että tärkeitä työkaluja puhumisessa ovat rehellisyys ja aitous. Vakuuttavuutta voi näytellä ja tunnetta voi luoda, mutta välittyvin viesti kulkee rehellisesti aitojen lauseiden saattelemana.

Ennen kuin aitoja lauseita pääsee saattelemaan suustaan ulos, on varmasti hyvä tietää mistä puhua aidosti. On siis alettava oppimaan uusista puheenaiheista, sivistämään itseään. Koen omaavani yrittäjälle sopivan yleissivistyksen, mutta se ei riitä julkiseen puhumiseen. On kyettävä vakuuttamaan yleisö, että käsiteltävä asia on täysin hallussa, ja että tieto on perusteltavissa. Koen, että ihminen joka tietää todella paljon, ei tarvitse PowerPointia puheensa apuna. PowerPoint on ennemminkin työkalu henkilöille, joilla on vaikeuksia edes muistaa oman esityksensä verran tietoa aiheesta. Mikä olisikaan aidompaa, kuin puhuminen suoraan ajatuksista, seilaaminen ajattelun aalloilla, tuoden esille tietoa, joka jo on, mutta myös kehittyy tullessaan kuulluksi.

Onko harjoittelu aitouden rikkomista? Lainaatko lukiessasi vain muiden ajatuksia? On oltava jotain omaa, jotain mikä luo aitouden puhujan sanoihin. Mutta jos se ei ole tietoa, eikä tapa kommunikoida, mitä se on? Se on tapa nähdä asiat omasta näkökulmastaan. Vaikka suurimmalla osalla ihmisistä on silmät päässä, näemme kaiken omalla tavallamme. Pelkästään se, että väritkin voivat olla erilaiset jokaisen mielessä – vaikka samasta vihreästä puhuisimmekin – osoittaa näkökulmiemme monikulmaisuuden. Koomikot ovat hyvä esimerkki puhujasta, joka tuo esille asioita näkökulmasta, josta hän tarkastelee maailmaa. He havaitsevat ympärillä tapahtuvat asiat koomisina. Itse yrittäjähenkisenä ihmisenä havaitsen asioissa yleensä kehitysideoita, tapoja, joilla tehdä muutosta parempaan. Ehkä se voisikin olla puhumiseni punainen lanka:

Miten seuraava hetki voisi olla parempi kuin sitä edeltänyt?