Michelle Obaman kirja oli todella mielenkiintoine opus luettavaksi, vaikkakin alkuun hieman sen pituus hengästyttikin. Tämä teos kuitenkin osoitti minulle sen, miten vain taivas on rajana ihan meistä jokaiselle. Se minkälaista historiaa kantaa mukanaan, ei loppujen lopuksi vaikuta ollenkaan siihen, mihin saakka voi elämässään päästä. Meillä kaikilla on kuitenkin oma tarinamme, jota kannamme mukanamme läpi elämämme. Michellen tarinaa oli mielenkiintoista seurata aina hänen lapsuusvuosistaan siihen saakka, kun hän jätti hyvästit valkoiselle talolle.

Kirjasta päällimmäisenä mieleeni jäi se, että miten ihmisläheiseltä Michelle vaikutti. Hänelle julkisuus ei ollut minkäänlainen tavoite, eikä hän sen myötä alkanut kävelemään pää pilvissä. Hän piti jalat tukevasti maassa, vaikka olikin kahdeksan vuoden ajan varmasti yksi seuratuimmista amerikkalaisista henkilöistä. Hänellä ei ollut tarvetta nostaa itseään jalustalle, hän oli vain oma itsensä, kaikkine puolineen. Hän oli kansan keskuudessa suosittu henkilö, mikä johtui varmasti siitä, että hän oli helposti samaistuttava henkilö. Siitäkin huolimatta, että hänen elämänsä oli hyvin erilaista verrattuna muihin kansalaisiin, hän ei antanut sen vaikuttaa ihmiskohtaamisiinsa. Oli silmiä avaavaa lukea, millaista arki on, kun ei voi lähteä kotoaan ilmoittamatta siitä usealle eri henkilölle, saati että voisi liikkua yksin ulkona. Julkisuus ei ole pelkkää glamouria, vaan se tuo mukanaan myös paljon vastuuta. Voin kuvitella, miten raskasta on miettiä jokaista liikettä hyvin tarkasti, ettei vain aiheuta mitään skandaalia. Michellekin sai kokea tätä, kun esimerkiksi yhdestä hänen pitämästään puheesta irroitettiin vain yksi lause ilman kontekstia ja siitä uutismediat alkoivat kirjoittamaan raakoja väittämiä Michellestä ja siitä, miten häntä ei kiinnosta oman maansa asiat yhtään. Tämä tapahtui vielä Barackin vaalikampanjan aikana, jolloin Michelle oli lähes varma, että olit pilannut Barackin mahdollisuudet päästä Yhdysvaltojen presidentiksi. Julkisuus on välillä todella raadollista, eikä siinä maailmassa tunneta armoa yksilöä kohtaan. Varsinkin esimerkiksi näissä vaalikampanjoissa täytyy olla valmis kestämään kaikenlaista. Tällaiset kampanjat vaativat erittäin lujaa henkistä kanttia.

Mielestäni oli upeaa huomata, miten Michelle piti arvoistaan koko ajan kiinni. Läpi kirjan toistui samoja merkityksellisiä teemoja Michellelle, kuten esimerkiksi perhe, ystävät, oikeudenmukaisuus ja koulutus. Hän esimerkiksi useasti mietti, miten pystyisi mahdollistamaan lapsilleen ”normaalimpaa” elämää, ilman parrasvaloja. Tai se, miten hän ei ollut yhtään kiinnostunut politiikasta, mutta silti hän teki kaikkensa, jotta Barack valittaisiin presidentiksi. Hän myös aloitti projektin nimeltä Let’s move, jonka tarkoituksena oli ennaltaehkäistä ylipainoa, mikä on suuri haaste Amerikassa. Michelle kampanjoi hänelle merkityksellisistä asioista ja näin loi hyvää julkisuuskuvaa itsestään ja koko perheestään. Hyvä oppi kirjasta olikin juuri se, että täytyisi oikeasti keskittyä niihin asioihin, mitkä kokee itselleen merkityksellisiksi eikä tehdä valintoja toisten ihmisten mielipiteiden mukaisesti. Silloin myös itsellä on paljon enemmän annettavaa, kun asiat kokee tärkeiksi ja rakkaiksi.

Michelle osoitti kirjassaan hyvin, että menneisyys ei määritä juuri lainkaan tulevaa. Monesti me ihmiset jäämme jumittamaan menneeseen ja ajattelemme, että jokin asia ei ole mahdollista saavuttaa oman historian vuoksi. Michelle pyrki koko ajan elämässään eteenpäin ja hän korosti koulutuksen merkitystä. Hänen perheensä ei ollut kovin varakas, mutta hän ei antanut sen häiritä, vaan panosti koulutuksen hankkimiseen. Vaikka hän olikin köyhästä perheestä, hän oli sitä mieltä, että hänellä oli kaikki; rakastava perhe, joka loi turvallisen ympäristön kasvaa. Raha toki mahdollistaa asioita, mutta silti se ei tee ihmisiä loppujen lopuksi kovin onnelliseksi. Enemmän merkitsee juuri se, että minkälaiset ihmiset ympäröivät yksilöä.

Kirjaa oli antoisaa lukea ja etenkin tykkäsin siitä, että Michelle kuvaili kaunistelematta vaikeitakin asioita. Mielestäni hän antoi kirjassaan erittäin rohkean kuvan itsestään, mikä varmasti pitää paikkaansa. Hän myös kannusti kaikkia olemaan juuri sellaisia kuin he ovat, mutta sen lisäksi hän myös kannusti ihmisiä käyttämään ääntään. Se on nimittäin vahvin keino päästä vaikuttamaan muihin ihmisiin. Mielestäni maailma tarvitsee lisää Michellen kaltaisia ihmisiä. Päällimmäisenä kirjasta jäi hyvin inspiroitunut olo, kaikki on mahdollista, kun näkee vaivaa asioiden eteen. Jos todella haluaa jonkin asian tapahtuvan ja on valmis ponnistelemaan sen eteen, se yleensä myös toteutuu.