Riven tarina

Ensimmäiset ajatukset tätä kirjaa valitessani olivat johtajuus ja valmentaminen, aika hyvä kombo. Kirja täytti nämä odotukset todella hyvin. En odottanut tältä kirjalta näinkään paljoa, vaikka yleisestikin pidän elämänkerroista todella paljon. On aina kuitenkin vaikea sanoa, kuinka paljon kirjasta loppupeleissä löytyy oppeja. Kirja kertoi Kanervan Markun eli ”Riven” tarinaa pikkupojasta tähän päivään. Oli mielenkiintoista lukea urheilijan elämänkertaa, sillä niitä en ole aiemmin oikeastaan lukenutkaan. Toinen itselleni oppia tuonut kulma oli jalkapallo. Olen aina pitänyt jalkapallon pelaamisesta ja näin ollen ymmärtänyt kyllä pelin säännöt, mutta jalkapallon katsominen ei ole oikeastaan tähän vuoteen asti kiinnostanut.

Löydän tähän itseasiassa myös syyn. Peli on toki hidastempoisempaa kuin esimerkiksi jääkiekko, mutta tätäkin suurempana syynä pidän sitä, että Suomi ei ole aiemmin ollut jalkapallon arvokisoissa. Tämä vuosi teki siis tähän tilanteeseen muutoksen, kun Huuhkajat ensimmäistä kertaa astelivat EM-turnaukseen. En vielä seurannut karsintoja, mutta tänä kesänä käydyt pelit katsoin kaikki. Olen myös katsonut tällä hetkellä olevia karsintapelejä satunnaisesti, jos ne ovat sattuneet kohdalle. Nyt ymmärrän, että syy kiinnostukseen on varmastikin ollut myös tuo arvokisojen puuttuminen. En minä jääkiekkoa pelanneenakaan seuraa kovin aktiivisesti NHL:ää tai SM-liigaa, mutta arvokisojen aikaan olen kuin naulittu television eteen.

Jalkapallo on siis minun silmissäni nostanut päätään ensimmäisen EM-kisapaikan myötä. Ja tämä kirja toi minulle lisää ymmärrystä siitä, kuinka paljon isompi asia tuo EM-kisapaikka on ollut jalkapalloa pelaaville ja sen ympärillä touhuaville. Saavutuksen taso ei siis ollut minulla ihan näin hyvin tiedossa, vaikka tiesinkin, että paikan lunastaminen oli iso saavutus.

Taustaa valmentajana

Tämä kirja avasi ajatuksiani myös omasta lyhyehköstä valmentajan urastani. Olen muutama vuosi sitten valmentanut E- ja D-junnuikäisiä Ringettetyttöjä. Muistelen edelleen lämmöllä noita vuosia, kun kuljin joukkueen mukana ja valmensin harjoituksissa. En koskaan toiminut päävalmentajana vaan yhtenä kolmesta valmentajasta. Nuo vuodet opettivat minulle paljon, vaikka se oli itselleni aika luonnollista, sillä olin itsekin pelannut ringetteä ja osasin todella hyvin samaistua tuon ikäisten tyttöjen elämään. Oma roolini ei tosiaan ollut niin suuri, mutta aktiivisesti treeneissä ja peleissä mukana oleminen teki sen, että näin jälkikäteenkin seuraan, miten tytöillä ja joukkueella menee nykyään.

Olin mielestäni se mukava valmentaja, sillä minun ei tarvinnut olla se päävalmentaja, joka ohjasi toimintaa ja teki päätöksiä harjoitteista. Toki mekin olimme siinä mukana, mutta pääosin päävalmentaja oli miettinyt harjoitteet etukäteen, ja me vain sitten suoritimme jäällä niiden vetämisen tytöille. Näin ollen minun ei tarvinnut kuunnella oikeastaan koskaan pienintäkään valitusta, mitä tytöiltä saattoi tulla, kun harjoituksissa tulikin niitä inhokkiharjoitteita vastaan. Mielestäni osasin aika hyvin kääntää tilanteet aina positiivisiksi ja siten, että tytöt näkivät näiden

harjoitteiden tarkoituksen ja sen, kuinka se heitä kehitti. On vaikeaa pukea valmentamista sanoiksi, mutta ehkä voisi sanoa, onnistuneensa, kun tietää, että edelleen hallille mennessä tytöt juoksisivat halaten vastaan. Onhan heitä aika kova ikävä välillä. Välimatka vain on tehnyt sen, että en ole nyt pariin vuoteen voinut olla toiminnassa mukana.

Oman elämäni puolustaja

Tästä jos yritän aasinsillalla päästä omiin havaintoihini kirjasta, niin tein jo kirjan alkupuolella havainnon, joka hieman jopa järkytti minua. Ei siksi, että asia itsessään olisi huono, mutta ehkä siitä syystä, että näen sillä olleen iso vaikutus omaan elämääni. Kirjassa mainittiin, että pelissä hyökkääjän tarvitsee onnistua vain kerran ja peli on mennyt hyvin. Jo tämä hittasi aika kovasti, sillä jo tässä kohtaa myös ymmärsin, että mistä syystä olen itse ollut puolustaja koko ikäni. Kirjassa tosiaan mainittiin, että puolestaan puolustuksessa täytyy jatkuvasti onnistua, jotta peli menisi hyvin. Jos teet sen yhdenkin virheen se saattaa kostautua ja peli olla pelattu. On aika järisyttävää tajuta, että näinhän se juuri menee, että puolustajalla on niin tärkeä osa pelissä, sillä periaatteessa pitäisi onnistua 100 %, jotta peli olisi mahdollista voittaa. Eihän tämäkään nyt ihan näin mustavalkoista ole, mutta uskon, että tästä ajatuksesta saa kiinni.

Ja se minua järkyttänyt osuus on tosiaan se, että uskon tämän vaikuttaneen myös muuhun tekemiseeni, kuin vain kentällä puolustamiseen. Jäin oikeasti pitkäksi toviksi miettimään voisiko tästä jopa juontua se, että haluan suoriutua kaikesta aina hyvin ja kunnialla. Se, että en kirjoita reflektioista koskaan lyhyitä pätkiä tai tee flaikkuja puolivillaisesti voikin juontaa oikeasti todella kaukaa nuoruudestani. Muistan sen, kun silloinen valmentajani sanoi minulle, että Riikka nyt me teemme sinusta puolustajan. Ilmeisimmin siinä oli osana tunnollisuuteni. Vasta näin vanhempana olen alkanut arvostaa puolustajia enemmän, sillä tiedän, että he tekevät paljon enemmän työtä suhteessa hyökkääjiin. Totta kai kaikki antavat kentälle kaikkensa, mutta jos puolustus ei pelaa pohjalla niin peli on jo melkein menetetty.

Saatoin nuorena ajatella puolustajan roolini jopa melkein rangaistuksena, sillä hyökkääminenhän oli kivaa ja sai tehdä maaleja. Toisaalta minusta olisi saattanut kasvaa jopa hieman erilainen ihminen, jos olisin sattunut pelaamaan nuorena eri pelipaikalla. Tuntuu hurjalta, mutta kyllä minä näen näiden asioiden välillä yhteyden. Koen, että toimin edelleen tosiaan hieman samalla tavalla kuin kentällä silloin vuosia sitten. Puolustajat tekevät pyyteetöntä työtä joukkueen hyväksi ja tiedostavat aina sen, että hyökkääjät napsivat sitten kirsikat kakun päältä. Kyllä ne maalintekijät aina mustetaan paremmin ja heidät nostetaan esille isommin, kuten Huuhkajien joukossa Teemu Pukille on käynyt. Toisaalta lajin harrastajat ja penkkiurheilijat kyllä ymmärtävät miten tärkeitä ne Joona Toiviotkin ovat, mutta he eivät välttämättä patsastele valokeilassa.

Ilmapiiri!

Johtamisen näkökulmasta pystyn kiteyttämään kirjan tärkeimmän sanoman yhteen sanaan ja se on ilmapiiri. Siitä voisi jo melkein tehdä jonkun pelin, että pitäisi aina tehdä asia x, kun kirjassa mainitaan ilmapiiri. Niin usein se kirjan aikana mainittiin. Eikä siis syyttä, sillä ymmärrän sen täysin, kun joukkueen menestystä alkaa pilkkomaan palasiin. Onhan sillä suuri merkitys, että joukkueen sisällä vallitsee hyvä ilmapiiri.

Rive pitää ilmapiiriä koko toiminnan kulmakivenä ja se luodaan aina yhdessä. Kaikkien tulee sitoutua siihen ihan niistä pienistä palasista lähtien, siitä kuinka kohtelemme toisia, miten arvostamme toisiamme ja mitä vaadimme toisiltamme niin kentällä kuin sen ulkopuolellakin. Tämä viittasi kyllä nyt todella vahvasti pelikentille, mutta mielestäni se sopii myös aivan hyvin työympäristöihin. Olen meidänkin tiimimme kohdalla välillä aistinut ilmapiirin muutoksia, ja huomannut kuinka herkästi itsekin olen tällaisen ilmapiirin muutoksien vietävänä. Koko fokus saattaa muuttua ja siirtyä aivan vääriin asioihin pienien ilmapiirissä tapahtuneiden asioiden vuoksi. Itse aistin ihmisistä todella paljon, heidän tunnetilojaan ja kehonkielestä pystyykin päättelemään paljon, kun esimerkiksi treenatessa katsoo vastapuolella istuvien käytöstä. Tuntuu hassulta, mutta pienillä asioilla on omaankin fiilikseen todella suuri vaikutus. Välillä se voi olla niinkin pieni asia, että jos tervehtiessä et saakaan yhtä iloista vastausta takaisin. Näinkin pieni asia voi vaikuttaa omaan fiilikseen ja latistaa tunnelmaa.

Kanerva puhui ilmapiiristä paljon ja vertasi joukkuetta myös perheeseen. Perheen jäsenetkin tukevat toisiaan ja näin tulee tapahtua myös joukkueen sisällä. Tehdään uhrauksia toisten eteen ja ollaan aidosti toisten edessä ja rehellisesti omia itsejään. Tämä vaatii myös turvallisuuden tunnetta, sillä muutoin ei esimerkiksi tiimissäkään pysty olemaan oma itsensä eikä tunne oloaan tuetuksi omien unelmien tavoittelun parissa.

Ei vastauksia

Tulin positiivisesti yllättyneeksi siitä, että koen välillä toimivani johtamisen parissa hieman valmentavasti. Tämä ei mielestäni ole lainkaan huono asia, sillä se, että kannustan monologin sijaan Megatiimin kanssa aina dialogiin, on mielestäni tuottanut hyvää tulosta. En anna yleensä suoria vastauksia edessä oleviin tehtäviin vaan kysyn, miten me pääsisimme parhaaseen tulokseen. Tai mistä meidän olisi hyvä aloittaa. En ollut ajatellut tätä aiemmin näin, mutta nyt kun ymmärsin sen, kuinka itse toimin tuli minulle pieni hymy huulille, että kyllä sitä jossain on tullut onnistuttuakin. Pidän siitä, että haastan tiimiä kysymyksilläni, mutta he tekevät samaa myös takaisin ja se jos mikä kasvattaa meitä kaikkia ja opimme uutta, kun joudumme itsekin hieman miettimään ja perustelemaan omia ehdotuksiamme.

Yhtä perhettä

Toivon, että Riven sanat siitä, että tulokset seuraavat siitä ilmapiiristä ja toimintakulttuurista, mikä joukkueeseen ja seuraan on luotu, tuottaisi hedelmää jo tänä syksynä. Ainakin minulla on jo todella hyvä kutina siitä, että Megatiimillä tulee olemaan suunnitelmienkin valossa hyvä ja vauhdikas syksy.

Haluan päättää tämän reflektion esimerkkiin, joka mielestäni kuvaa Megatiimiä ja sitä myöten myös Tiimiakatemiaa. Tämä tosin pätee aivan yhtä lailla jokaiseen tiimiin, talon tiimiin tai projektiryhmään talossa. Kirjassa käytettiin esimerkkiä Arsenalin kulttuurista. Heillä pelaajat pitävät huolen, että uudet pelaajat oppivat kulttuurin ja toimintatavat. Tämä on hyvä jo itsessään siksi, että tavat tulevat tutuksi sisältäpäin joukkuekaverin kertomana ja näyttämänä. Kun asia esitellään sisältäpäin pelaajat sitoutuvat siihen 100 % ja kaikki pelaajat tervehtivät jokaista vastaan tulijaa ihan siivoojista lähtien. Tällöin annetaan kuva ja sanoma kaikille, että kaikki ovat osa jotain isompaa. Tätä ajatusta, kun kääntää Tiimiakatemialle niin voi nähdä saman. Ilmapiiri ruokkii meillä

muitakin tekemään paremmin ja menemään kohti unelmiaan, kun ympäristö on tukemassa ja kaikilla on toivottavasti se fiilis, että voi tehdä ja tähdätä ihan miten korkealle vaan.