Taisin käydä kämppikseni kanssa jotakin keskustelua stressistä ja omista tuntemuksista, sellaisista tuntemuksista, että on liikaa asioita hoidettavana ja kaikki leviää käsiin. Siinä hän päätti suositella minulle tätä kirjaa. En ollut tämän syksyn aikana lukenut vielä yhtään mitään, joten ajattelin tämän olevan hyvä ensimmäinen kirja, sellainen mistä on helppo aloittaa. Kansien perusteella se vaikutti tyyliltään räväkältä ja mielenkiintoni lisääntyi. Kirja tempaisi minut mukaan heti alussa. Siinä mainittiin asioita, joita olen itsekin miettinyt ja joihin huomaan itsekin syyllistyväni, vaikka en haluaisi. Missään vaiheessa kirjaa ei tullut sellainen olo, että mitä p*skaa tämä on, vaan ajatusmaailmani kohtasi kirjailijan kanssa hyvin. 

Tajusin, että olen välittänyt liikaa aivan turhista ja tyhmistä asioista. Olen kyllä huomattavasti fiksuuntunut mitä kauemmin tässä olen ollut elossa, mutta edelleen meinaan lipsahtaa välittämään aivan turhista asioista, kuten esimerkiksi: ’’Olinpas nolo vuosi sitten koulussa matikan tunnilla, kun vahingossa sanoin väärin jotain’’, tai ’’vaikutanko ihan juntilta ja huonolta koiraäidiltä, jos koirani vetää minua ja sinkoilee hihnassa pitkin kylää?’’. Aivan turhia asioita molemmat, ei ketään kiinnosta. Tai vaikka kiinnostaisikin niin mitä väliä?

Olen käyttänyt energiaa turhien asioiden pohtimiseen. Asioista tekee turhia se, että niillä ei ole oikeasti mitään väliä ja ketään ei kiinnosta, niin kuin äsken jo sanoinkin. Aiheutan potemisella itselleni vain huonon olon ja tyytymättömyyttä: Miksi en ole parempi? Miksi en ole kouluttanut koiraani kunnolla? Miten voisin vaikuttaa muiden mielestä paremmalta? Totuus on, että juuri tuo epävarmuus ja turhista murehtiminen ovat asioita, jotka saavat ihmisen vaikuttamaan pinnalliselta ja epähoukuttelevalta. Yleensä turhat asiat ovat pinnallisia (kauneus, raha, sosiaalinen asema…). Turhista murehtiminen vaikuttaa turhamaiselta. 

Mitä jos turhamaisuuden sijaan olisinkin vain piittaamatta paskaakaan sellaisista asioista, jotka eivät oikeasti ole merkityksellisiä elämässä? Itse olen alkanut tekemään niin ja uskon, että se on tie mielen tyyneyteen ja itsevarmuuteen. En enää välitä ulkonäöstäni niin kuin ennen, tai jos minulle sattuu jotain ’’noloa’’ ajattelen vain, että ihan sama. En yritä enää olla joku, joka en oikeasti ole. Vaikutan varmasti paljon karismaattisemmalta ja itsevarmemmalta, jos näytän muille, että hyväksyn itseni sellaisena kuin olen, sekä hyväksyn omat heikkouteni. Elämä muuttuu paljon kevyemmäksi, jos karsii turhat asiat pois ja keskittyy siihen olennaiseen.

’’Halu olla onnellisempi on kielteisiä tunteita herättävä olotila. Ikävän olon hyväksyminen on myönteinen kokemus jo itsessään’’, Manson sanoo kirjassaan. Ajatus on alun perin Alan Wattsin luoma käsite, takaperoisuuden laki. Yhteiskunnassamme vallitsee tarve olla rikkaampi, kauniimpi, menestyneempi, parempi kuin muut ja mitä näitä nyt on. Näemme eri medioista kauheasti menestyneitä ja kauniita ihmisiä ja itselleenkin tulee tarve olla sellainen. Unohdamme, että oikeasti 99 prosenttia väestöstä on vain normaaleja, keskivertoja ihmisiä. Halu olla rikkaampi herättää kielteisiä tunteita siksi, koska rikkautta tavoitellessa kiinnittää vain huomiota siihen miten köyhä on. Kauneutta tavoitellessa korostuu vain omat ’’epäkohdat’’, ja siksi olo tulee huonoksi. Itsekin olen huomannut yrittäessäni joskus hieman laihduttaa, että ajattelenkin vain enemmän sitä, miten koen oloni huonoksi kehossani ja mikä kaikki siinä on vialla. Näin takaperoisuuden laki toimii. Manson sanoo tähän: ’’Älä yritä’’. Se on mielestäni toimiva neuvo, jos sen ymmärtää oikein. Menestys, raha ja kunnia tulee kyllä, jos on tullakseen, kun keskittyy itselleen mieleisiin asioihin. Niistä ei vain pidä tehdä arvoja itselleen tai mitata onnellisuutta niillä.

Kun ymmärtää sen, että ei itse ole erityistapaus (vaikka äiti onkin sanonut niin) vaan samanlainen kuin kaikki muutkin, pääsee sosiaalisten paineiden aiheuttamasta taakasta. 

’’Harva uskaltaa hyväksyä tavanomaisuuden, koska se tuntuu kuin hyväksyisi samalla sen, ettei koskaan saavuta mitään, ei pääse elämässä eteenpäin eikä elämällä ole merkitystä. Vaarallinen ajattelutapa. Jos nimittäin hyväksyy lähtökohdaksi sen, että elämällä on merkitystä ainoastaan, jos se on kiistattoman merkillepantava ja mahtava, hyväksyy samalla ajatuksen, että suurin osa ihmiskunnasta (ko. ihminen itse mukaan lukien) on arvottomia ja surkeita pellejä.’’ – Mark Manson

Edellinen lainaus oli minulle oivallus. Olen pitänyt nuorena itseäni jotenkin spesiaalina ja hieman parempana kuin muut, ja siitä on lähtenyt kytemään ajatukset siitä, että minun pitää olla jotain suurta ja kauhean hienoa. Tunne siitä, että olen jotenkin erityinen, on varmasti tullut hyvästä koulumenestyksestä ja siitä, että vanhempani uskoivat minun olevan muita parempi. Ihan kauhea virhe. En ole aina edes yhtä hyvä kuin muut, tiedän sen. Suuret odotukset ja kunnianhimoiset haaveet ovat kuitenkin jääneet. On ihan hölmöä, että siitäkin olen ottanut paineita, että miten pystyn olemaan jotain suurta ja vaikuttavaa, jotenkin erikoinen. 

Kirjasta jäi minulle aika paljon ajatuksia mieleen pyörimään. Tajuan esimerkiksi arvot ja niiden mittaroinnin eri tavalla mitä aikaisemmin, ja miten arvojani voisin muuttaa. Tärkeimpänä vinkkinä arvoista minulle oli se, että niiden pitää olla sellaisia asioita, joihin vain itse voin vaikuttaa. Muista ihmisistä riippuvat arvot ovat sysipaskoja, sillä silloin muut määrittävät omaa elämääni. Ymmärsin myös, miten vahvasti kärsimys on osa elämää. Se on asia, joka antaa merkitystä elämälle ja auttaa meitä kehittymään, se pitää myöntää ja hyväksyä, eikä sitä pidä poistaa.