Vihaan epäonnistumista. Tuntuu sinänsä tyhmältä sanoa noin, sillä kuka siitä nyt erityisemmin tykkäisikään?
Vihaan sitä kuitenkin sillä tasolla, että se vaikuttaa päätöksentekooni hyvinkin paljon. Jos minua pyydetään mukaan kokeilemaan lajia, jota en ole aiemmin kokeillut, en välttämättä lähde, sillä pelkään, että en osaa (joka on outoa silläkin verukkeella, että miten voin sitten koskaan osata jos en lähde kokeilemaan). Pelkään ajaa autoa, varsinkin niin, että kyydissäni on joku, sillä pelkään että ajan jotenkin väärin ja kyydissä oleva ihminen sanoo siitä jotakin. Toki myös pelkään sitä, että ajan kolarin ja loukkaan jotakuta toista. Pelkään tehdä ylipäänsä valintoja, sillä pelkään, että valitsen väärin.
Pystyn puhumaan epäonnistumisistani, jos niistä on kulunut jo aikaa, tai ne eivät suututa ketään. Olen hyvä nauramaan itselleni ja jopa tekemään itsestäni vitsiä, mutta pelkään että muut nauravat ja tekevät minusta vitsiä ennen kuin itse kerkeän.
Me kaikki mokaamme. Mokia on monen tasoisia. Joku ei välttämättä vaikuta juuri mihinkään mitenkään, joku taas voi vaatia ihmishenkiä. Esimerkkinä on aivokirurgit. Moni on sanonut, että vaikka se ehkä heidän unelma-ammattinsa olisikin, eivät he kestäisi sitä vastuuta ja riskiä siitä, mitä voi käydä, jos mokaa sentinkin verran. On ymmärrettävää, että esimerkiksi ne ihmiset, joiden läheinen on leikkausvirheen vuoksi kuollut, ovat katkeria eivätkä tahdo hyväksyä virhettä, mutta he varmasti unohtavat sen, miten arvokasta on, että joku on leikkausta ylipäänsä kyennyt alkaa tekemään. Kirurgit kuitenkin samaan aikaan pelastavat useita ihmishenkiä ja tekevät jotain, mitä moni ei kestäisi tehdä. ”Ihmiset kuvittelevat, että kirurgit ovat täydellisiä, mutta se ei ole totta. Niin kauan kuin olemme ihmisiä, teemme virheitä. ”sanoi eräs kirurgi nimeltään Teodor Grantcharov. Se on täysin totta. Kun ihminen aloittaa työskentelemään kirurgina, ei hän automaattisesti vanno valaa olevansa täydellinen ja välttyvänsä kaikenlaisilta virheiltä.
Olivat ne ihmishenkiä vaativia tai ei, niin fakta on se, että mokia tulee aina sattumaan. Siksi niihin pitää pystyä suhtautumaan arkipäiväisenä asiana. Olen hyvä ymmärtämään muiden epäonnistumisia ja kohtaamaan ne inhimillisenä asiana. En tiedä, miksi en osaa ajatella samalla tavalla itseni kohdalla. Toivoin, että Mahtava moka-kirjan luettuani pystyisin siihen.
Sinänsä ympäristöni tällä hetkellä on hyvin mokamyönteinen. Tiimiakatemialla palkitaan parhaat mokat kultamunaus-palkinnolla, epäonnistumiset käännetään opeiksi ja mokaamiseen jopa kannustetaan. Olen myös onnellinen, että olen saanut kasvaa todella inhimillisesti ajattelevassa perheessä, jossa jokainen koetaan ihmisenä ja virheet ovat olleet ymmärrettäviä. Toki lähelläni on aina ollut niitäkin, jotka ovat suorastaan nauttineet epäonnistumisistani ja ajatelleet sen esiin nostamisen keinoksi nostattaa itseään ylöspäin. Onneksi aikuisiällä olen oppinut ja uskaltanut hieman karsiakin näitä kaikista toksisimpia ihmisiä.
Tiedän, että en ole ainoa, joka pelkää epäonnistumista, mutta ajattelen olevani mokaamisen suhteen kuitenkin keskivertoa pelokkaampi. Mikä tähän pelkoon sitten vaikuttaa?
Kirjassa mainitaan eri syitä epäonnistumisen pelolle. Niitä on:
- Hyväksytyksi tulemisen tarve. Meillä on luontainen miellyttämisen tarve, jonka vuoksi haluamme antaa muille ihmisille mahdollisimman hyvän kuvan itsestämme. Viestimme käyttäytymisellämme: ”Hyväksy minut”.
- Minäkuva. Haluamme näyttää hyvältä, loogiselta ja virheettömältä myös omissa silmissämme.
- Negatiivisuusvääristymä. Koemme negatiiviset asiat luontaisesti vahvemmin kuin positiiviset.
- Perimä. Evoluution myötä meidän sisäinen järjestelmämme on rakentunut niin, että pelkäämme epäonnistumista enemmän kuin nykymaailmassa on tarpeen.
- Persoona ja temperamenttierot, erityisesti suhtautumisemme lahjakkuuteen.
- Aikaisemmat kokemukset.
Tunnistan itsessäni kohdat 1 ja 2 erittäin vahvasti. Minulla on aina ollut tarpeettoman suuri tarve miellyttää muita. Mietin aina salaa, millaista olisi olla ihailtu muiden silmissä. Ajattelen, että oikotie siihen olisi olla virheetön ja onnistua aina. Miksi en voisi ajatella niin, että ehkä jotkut voisivatkin ihailla minua siksi, että olen rohkea yrittämään enkä pelkää epäonnistua, ja kun epäonnistun, en tuskastu siitä? Ihailen itse nimittäin tällaisia ihmisiä suuresti. On suorastaan ironista, miten itsensä tai sen, millainen haluaa olla, näkee niin eri valossa kuin muut. Tunnistan pelkoni isoksi syyksi myös kohdan 6. itselläni on aikaisempia kokemuksia, esimerkiksi juuri liittyen autolla ajamiseen, jotka ovat varmasti aiheuttaneet pieniä traumojakin. Joskus jos olen ajanut vierasta autoa, johon minulla ei vaikka ole vielä ollut tuntumaa ja siksi ajamiseni on voinut olla hieman tökkivää, on joku kyydissä istunut kaverini saattanut naurahtaen kysyä ”Miten sä oikeen ajat?”. Naurahtelevat ja arvostelevat kaverit etenkin niiltä ajoilta, kun oli vasta saanut ajokortin ovat selkeästi luoneet minulle epävarman pohjan, ja pelkään kyyditä muita, koska en halua joutua arvosteltavaksi. Tämä on harmi, sillä välillä saatan joutua kuskaamaan ihmistä, jolle ei tulisi mieleenkään nauraa minulle, mutta silti jännitän sitä etukäteen suuresti.
Aktiivisen päätöksen tuottama tappio harmittaa tyypillisesti enemmän kuin tekemättä jättämisestä syntyvä, samankokoinen tappio, sanotaan kirjassa. Aluksi pohdin, onko näin, mutta sitten mietin, minkä asian tekemättä jättäminen minua tällä hetkellä harmittaa. En saa päähäni juuri mitään. Sen sijaan muistan edelleenkin pieniäkin epäonnistumisia aina peruskoulusta lähtien, jotka saavat itseni vieläkin nolostumaan. Ehkä me vain unohdamme ne tilaisuudet, joita emme hyödyntäneet, helpommin kuin ne tilanteet, joihin rohkenimme lähteä, ja jotka eivät menneetkään niin putkeen.
Tällä hetkellä tämä oivallus saa minut miettimään sitä, kun mahdollisesti makaan kuolinvuoteellani. Yleensä sanotaan, että silloin katuu enemmän niitä asioita, joita ei tehnyt, kuin niitä kaikkia mokia, jotka ovat takanapäin. Mitä jos näin ei olekaan? Mitä jos en edes muista viimeisinä elinhetkinäni niitä asioita, joita olisin halunnut tehdä, vaan silloinkin minut valtaa vain häpeä ja katumus epäonnistumisistani? Ei kuulosta mielekkäältä tavalta lähteä tuonpuoleiseen.
Kirjassa kuitenkin sanotaan, että pitkällä aikavälillä ihmiset alkavat katua enemmän tekemättä jääneitä asioita. Sinänsä toivon, että osaisin ajatella jo nyt niin, jotta heittäytyisin enemmän tilanteiden vietäväksi. Mutta tällä hetkellä aristelen vielä paljonkin eri tilaisuuksia miettien, mitä jos kaikki meneekin pieleen?
Vaikka itse huomaammekin eniten omat mokamme, joskus meidän täytyy osata kertoa myös toiselle, missä mättää. Tiimiyrittäjyydessä se on erityisen tärkeää. Tähän on olemassa kirjassa mainittu ja myös itselleni tuttu hampurilaismalli, jota olemmekin tiimimme kanssa käyttäneet. Siinä ajatuksena on, että negatiivisella palautteella ei olisi niin suurta vaikutusta palautteen vastaanottajan fiilikseen, kun se sanotaan kahden positiivisen välissä. Silti ainakin itse koen, että keskityn vain negatiivisen palautteen myötä siihen, missä olen epäonnistunut, vaikka minulle annettaisiin kaksi syytä olla itsestäni ylpeä. Negatiiviset ja positiiviset palautteet eivät siis kulje samassa suhteessa, ja tästä syystä hampurilaismallia onkin kritisoitu; kirjassa käytetään hyvää esimerkkiä siitä, miten sitruunaa ei voi piilottaa kermavaahtoon ja olettaa että se ei pilaisi kermavaahdon makeutta, vaikka sitruuna ja kermavaahto olisivatkin molemmat hyviä ja tarpeellisia. On siis järkevämpi pitää sitruuna ja kermavaahto erillään, sillä kermavaahto ei sitruunan happamuutta vie. Ajattelenkin itse helposti, että hampurilaismalli on jopa tapa vittuilla, sillä sen myötä positiiviset palautteet tuntuvat vain pakollisilta pehmusteilta.
Koen, että kun negatiivisenkin palautteen osaa muotoilla tarpeeksi rakentavaksi, sen osaa ottaa kyllä hyvällä ilman pehmikkeitä.
Kirjassa puhuttiin paljon, siis todella paljon, epäonnistumisen pelon syistä. Siksi, jotta sen pelon ymmärtäisi, ja sitä kautta epäonnistumisia ei pelkäisi niin paljoa. En koe valaistuneeni kirjan jälkeen. Toki ymmärrän siis paremmin, mistä epäonnistumisen pelko johtuu, mutta en koe, että sen myötä olisin saanut valaistusta siihen, miten oppia elämään epäonnistumisten kanssa, mitä ehkä eniten toivoin. Kirja oli kuitenkin suhteellisen mukava lukea, ja siinä oli paljon mielenkiintoisia faktoja, oppeja, ja näkökulmia, mutta jotenkin koin, että olisin kaivannut vielä enemmän näkökulmaa siitä, miksi mokat ovat jopa mahtavia, ja miten arkielämässäkin osaisi ajatella niin enemmän. Luotan kuitenkin siihen, että tiimini ja koko aika akatemialla antavat sen opin.
0 kommenttia