Tommy Hellstenin uusin teos Olemisen voima tarjoilee näkökulmia itsensä tuntemiseen ja ympäristön huomioimiseen. Kirjassa Hellsten avaa henkisen läsnäolon tärkeyttä, miten sitä voi kehittää sekä miten nöyryys ja itsensä, ja ympäristönsä kanssa rauhan tekeminen ovat loppujen lopuksi tärkeimpiä kykyjä, joita johtajalla voi olla.

Tietoisuus

Ihminen syntyy tähän maailmaan avuttomana möhkäleenä, joka kaipaa lähinnä ruokaa ja lämpöä, siis rakkautta. Lapsella ei ole keinoja sanoittaa tai tulkita omia tarpeitaan, vaan hänellä on ainoastaan tunne tarpeistaan ja jonkinlainen maaginen tietoisuus niistä. Kun tarpeet tyydytetään, hän vain on. Vähitellen lapsi alkaa hahmottaa olevansa erillinen yksilö, jolla on fyysiset rajat, kuten varpaat, eikä hän ole vain jonkinlaista abstraktia massaa maailmankaikkeudessa.

Iän karttuessa ihmisen kyky tiedostaa ympäröivää todellisuutta kehittyy, mutta samaan aikaan sosiaalisella ympäristöllä on mahdollisuus supistaa tämän kyvyn käyttömahdollisuuksia. Kiireinen, tulevaisuusorientoitunut ja suorituskeskeinen elämäntyyli kaventaa tietoisuuden kokemusta jopa siinä määrin, että usein ihminen luulee pahimmillaan olevansa olemassa siksi, että voi tehdä näitä muka tärkeitä suoritteitaan ja hämyisän sumun peitossa juosta jatkuvasti kohti mystistä tulevaa, jota ei koskaan tule. Näin on käynyt ainakin itselleni. Tietoisuuden kehittäminen tietoisesti on Hellstenin mukaan avain onneen – ainakin jossain määrin.

Jos kokemus olemassaolosta on riippuvainen tekemisestä ja tulevaisuudesta, emme ehdi koskaan pysähtyä huomaamaan omaa olemassaoloamme. Juoksemme sokeana aina kohti seuraavaa etappia tyylillä ”tämän vielä saavutan, niin sitten helpottaa ja olen onnellinen”. Ei tule tapahtumaan. Samasta ilmiöstä puhutaan Korkeintaan vähän väsynyt -kirjassa, jossa annetaan yksityiskohtaiset ohjeet itsensä ajamiseen burn outiin. Suosittelen lukemaan.

Läsnäolo

ADHD-aivoni pyrkivät jatkuvasti luomaan olemassaolon ympärille vaihtoehtoisia todellisuuksia. Meditoiminen ja tietoinen osana olemassa olevaa oleminen voivat auttaa löytämään sellaisia hetkiä, joissa huomaan ihmetteleväni olemista. Sitä, että olen olemassa; hengitän ja kaikkea! Tällaiseen tilaan pääseminen vaatii kuitenkin massiivista impulsseista kieltäytymistä ja pakotettua ärsykkeiden vähentämistä. Usein rauhallisen sisäisen tilan löytäminen vaatii myös taustalleen jonkinlaisen kriisin, joka horjuttaa mieltä ja elimistöä siinä määrin, että elämän perustarpeista huolehtiminen käy mahdottomaksi.

Pari loppuun palamista ja lähes kolmenkymmenen vuoden kokemus voimavarojen rajallisuudesta ovat opettaneet, että enemmän tekemistä ei aina (juuri koskaan) välttämättä tarkoita parempaa kokemusta elämästä, parempia yöunia tai mitään muutakaan positiivista. Hiljalleen kiihtyvä kierre, jossa päivät täyttyvät pikkuhiljaa enemmän toinen toistaan tärkeämmistä aktiviteeteista ja paniikinomaisesta mailan puristamisesta on varsin tuttu. Yritän jotenkin sanoittaa kokemusta siitä, miten mieli helposti alkaa uskomaan siihen, että elämä on elämisen arvoista vain, kun se on täynnä kehittävää ja tulevaisuutta muka helpottavaa/edistävää tekemistä. Itselläni kuvaillun kaltaiset kierteet kestävät yleensä noin kuukaudesta kahteen kerrallaan ja stoppaavat totaaliseen uupumuksen tilaan. Ajan itseäni kohti kuilun pohjaa, enkä suostu huomaamaan tilannettani ennen, kuin pohja on saavutettu.

Kaikki tämä kertoo heikosta valmiudesta – joskus jopa kyvyttömyydestä – olla tietoisesti olemassa. Kun lakkaa tiedostamasta itseään, ajautuu lopulta toteuttamaan olemassaoloaan ympäristön luomien odotusten – todellisten ja kuviteltujen – kautta ja pakenee sitä hetkeä, kun täytyy pysähtyä ja jälleen huomata olevansa olemassa nykyhetkeä, eikä tulevaisuutta varten.

Inhimillinen vuorovaikutus

Kun ihmisen arvostus itseään kohtaan on riippuvainen siitä, millainen hän kuvittelee ympäristönsä toiveissa olevan, hän onkin loppujen lopuksi oman egonsa vanki. Tällaisessa tilassa oleva ihminen ei kohtaa itseään ja siksi hänen valmiutensa muiden kohtaamiseen on myös huono. Hellstenin puhuu kirjassaan siitä, miten monen johtajan kyvyttömyys kohdata itseään ja olemistaan nöyrästi estää heitä olemasta hyviä johtajia. Tällaisessa tilassa oleva johtaja ei pysty hyväksymään omaa rajallisuuttaan ja epätäydellisyyttään ja siksi vaatii sekä itseltään, että alaisiltaan liikoja.

Ihmisen perusluonteeseen tuntuu kuuluvan vahva tarve olla oikeassa paitsi itseään, myös muita koskevissa asioissa. Kun dialogin harjoittelu akatemialla alkoi kolme vuotta sitten, huomasin suurimman vaikeuden tiimin sisäisissä keskusteluissa liittyvän siihen, että tiimiläiset tahtoivat tietää varsin jämäkästi sen, miten toisten tulisi toimia ja ajatella. En tunnistanut ilmiötä niin tehokkaasti, että olisin voinut sanoittaa sitä tai varsinkaan pyrkiä ohjaamaan keskusteluita ja tiimiä mielestäni oikeampaan suuntaan. Luottamus tiimin sisällä oli varsin hataraa, koska olimme tunteneet vasta hetken, emmekä tienneet miten toistemme kanssa tulisi toimia. Keskusteluja ohjasi hyvin monesti tarve saada toiset toimimaan siten, miten itse ajattelimme olevan toiselle parasta. Kasvun ja kehityksen myötä olemme lujittaneet keskinäistä luottamustamme ja oppineet olemaan hyppimättä toisten varpaille. Olemme ehkä jopa löytäneet pienen siivun Hellstenin ajatuksesta, että vuorovaikutuksessa ja johtamisessa (joka on vuorovaikutusta) keskittyminen toisen ajatusten aitoon kuuntelemiseen ja kiinnostuminen niistä on huomattavasti tärkeämpää, kuin se, että yritämme pakonomaisesti johdattaa toista omasta mielestämme oikeaan suuntaan.

Loppuun meemi: