En ollut vakuuttunut, kun tämän kirjan sisällöt ensimmäisen kerran silmilleni läväytin. Ensimmäinen tuntemus oli se, etten saa tästä mitään asiaa irti. Toisaalta odotukset eivät myöskään kovin korkealla olleetkaan, kun halusin vaan jonkun kevyen ja nopean luettavan. Olen viime vuosina jumppaillut toisten ajatuksista piittaamatta olemisen lihaksia oikein urakalla. Se oli varmasti yksi suurimmista syistä, miksi tämän kirjan sisällöt tuntuivat liian pureskelluilta omalle pääkopalle. No, ei se mitään. Pidin pienen tauon ja nyt tästä kirjasta kirjoitetut muistiinpanot tuntuvat herättävän aika kivasti ajatuksia tyypille, joka ei ennen kehdannut edes kertoa toisille musiikkimieltymyksistään. Kirjoitetaanpa siis ylös vähän ajatuksia, joita olen herätellyt tässä viimeisimpien vuosien aikana. 

Tämä toisten ajatuksista piittaamattomuus on varmasti sellainen juttu, ettei tässä oikein koskaan tule lopullisesti valmiiksi. Olen aina ollut vähän sellainen omintakeinen tyyppi. Olin vähän hiljaisempi kuin muut ja satuin esimerkiksi tykkäämään musiikista, josta kukaan muu minun ikäiseni ei tykännyt. Scooterin kuunteleminen My Chemical Romancen sijaan oli ikätovereista ilmeisesti ihan hullun hauska juttu. Se johti usein oman ympäristön pahimpien myrkyttäjäpersoonien irvailuun. Siitä tuli sitten opittua sellainen paha tapa, että omia mielipiteitä pitää jollain tasolla piilotella. Se puolestaan johti itsetunnon heikkenemiseen. Sitä kestikin sitten aika pitkälle aikuisuuteen.  

Miksi sitä antaa niin suuresti valtaa ympäristölleen ja antaa sen määrittää omaa toimintaansa? Eihän musiikkimaun häpeilyssä ole minkään maailman järkeä, kun ajattelee mitä monet muut joutuvat erilaisuuden takia kokemaan. Niinhän se kai on että, ämpäriinkin voi hukkua ja kaikki on suhteellista omaan elämään vähättelemättä kenenkään kärsimystä. Oli Irwin sitten mitä mieltä hyvänsä. Kyllähän tämä nykyajan markkinointi tuntuu muovaavan meitä enemmän tai vähemmän samaan muottiin. Siitä erottuessa, olet joku outo heittiö. Avartaa ajatusta yhä enemmän siihen suuntaan, että näin itse markkinoijana haluan rakentaa tästä maailmasta parempaa paikkaa. 

Logiikka vs. Tunteet? Suorittaminen vs. Aggressiivinen odottaminen? Balanssi on taikasana. 

Minuthan tässä tavallaan pelasti se, että minulla on vahva analyyttinen puoli. Ainakin Myers Briggsin persoonallisuustestin mukaan käsittelen asioita ensisijaisesti loogisesti enkä tunteilla. Muistan ajatelleeni muutama vuosi sitten, että nyt saa tämä paska riittää. Sen jälkeen alkoikin systemaattinen siedätyshoito kohti aitoutta ja itsensä hyväksyntää. Pienistä puroista ja niin edelleen. Omalla kohdallani kaikki lähti liikkeelle niinkin pienestä asiasta, kuin sellaisten vaatteiden käyttämisestä, joita en olisi ennen kehdannut syystä tai toisesta käyttää. Ihan, maalaisjärjellä ajattelee, niin mitä katastrofaalista siitä muka tapahtuu, että on oma itsensä? 

Eihän se toki helppoa ole vain yhtäkkiä päättää, että nyt en enää välitä siitä mitä muut ovat minun touhuistani mieltä. Varsinkin jos on vahva tunnepohja ja elää empatialla. Toisaalta myöskään tunteita ei pidä lukita takakonttiin, että saa kädet pysymään ratissa. Ei elämä pelkkää suorittamista ole, vaikka järjellä se varmaan kuulostaa tehokkaalta. Välillä pitää vuodattaa vähän verta, hikeä ja samppanjaa. Itkemisestä en ihan vielä tykkää, mutta eiköhän sekin sieltä tule. Nauraminen on onneksi ok niin pitää vaan ajatella, että itku pitkästä ilosta ja pieru paljon naurannasta.  

Monesti kaikkein parhaimmat jutut tapahtuvat, kun niitä vähiten odottaa. Tässä on vissiin pointtina tavoitella sellaista Buddhamaista balanssia. Liikaa ei pidä yrittää, mutta toisaalta pitää yrittää kovasti, että saavuttaa unelmansa. Missä se kultainen keskitie sitten menee? Minusta se on piilossa siellä samassa paikassa, missä omat rajatkin lymyilee. Ensin on minusta kokeiltava paljonko kone kiertää ennen kuin laitetaan välitykset kuntoon. Eli omien rajojen yli ei tarvitse yrittää, kun tekee parhaansa niin se saa riittää. Jätetään universumillekin joitain hommaa. Kyllä ympäristössä huomataan, kun jollain on puhtaat jauhot pussissa ja kova into tähdätä korkealle. Oikea motivaatio on loppupeleissä kaikkein paras resurssi. 

Pitää olla marinoida omat ajatuksensa perspektiiviin. 

Pitää olla ongelmia, jotta on merkitystä. Aika hassu ajatus, mutta tavallaan ymmärrän kyllä. Elämästä tulee lopulta aika merkityksetöntä, jos ei ole jotain dilemmaa ratkaistavaksi. Yleensä arki kyllä tarjoillee niitä kurvipalloja ihan riittävästi, etten nyt oikeastaan olisi siitä puolesta huolissani. Kai tässäkin on taustalla sellainen hieno ajatus, että sen haasteen on jollain tavalla liityttävä itsensä kehittämiseen tai omiin unelmiin. Jonkun hienon jutun tavoittelu luo sisältöä ja intoa eloon.  

Onko sellaista ultimaattista utopiaa oikeasti edes oikeasti olemassa? Voiko kaikkea edes saavuttaa? En tykkää sanoa, että pitää tehdä uhrauksia. Sanoisin ennemmin, että pitää tehdä kompromisseja, jotta pääsee lähemmäksi omaa unelmaa. Olivat ne kompromissit, vaikka päivästä toiseen toistuvia pitkiä harjoittelusessioita, että olet joku päivä maailman paras kitaristi. Toisaalta et näe kavereita ehkä niin usein, koska pitää treenata. Mikä on siis sen arvoista, että jonkin toisen kivan jutun voi jättää taka-alalle. 

Tärkeintä on pitää menestyksen mittarit siellä mihin voi itse vaikuttaa. Esimerkiksi seuraajien määrä somessa on helposti mitattava menestyksen mittari, mutta loppupeleissä siihen on vaikea itse vaikuttaa. Toki kaikkea voi tehdä sen eteen, että seuraajia saa lisää, mutta se ei silti velvoita ketään mihinkään. Parempia tavoitteita, esimerkiksi tätä somea esimerkkinä pitäen, on vaikka päätös julkaista someen päivittäin laadukasta sisältöä. Paljon helpommin omin avuin saavutettavissa oleva tavoite ja sen takia myös parempi omalle mielenterveydelle. Pätee varmasti tähän koko aihealueeseen. Turha välittää liikoja asioista, joiden setvimiseen et voi itse vaikuttaa millään tavalla. 

Se mitä tästä voi oikeastaan vetää yhteen on minusta se, että ensin pitää saada oma arvopohja kuntoon. Millä on oikeasti merkitystä elämässä? Siinä vaiheessa, kun osaa vastata tuohon kysymykseen on varmaan helpompi järkeillä sen kanssa minkä antaa aiheuttaa itselleen harmaita hiuksia. Perspektiiviä alkaa kyllä tulla myös iän mukana, mutta onhan se kiva, ettei koko nuoruutta tarvitsisi ryvetä pohjamudissa. Itsetutkiskelua siis enemmän ja asioiden puntarointia terveen välinpitämättömyyden mittareilla. Kannattaako nyt kuitenkaan menettää tästä yöunia?