”Maailma tuputtaa väsymättä, että parempi elämä edellyttää enemmän, enemmän, enemmän: osta enemmän, omista enemmän, ole enemmän, tienaa enemmän. Joka puolelta sinkoilee käskyjä välittää kaikesta niin helvetisti.” Kuulostaako tutulta? Itse voin ainakin myöntää olevani tällaisen tuputtamisen uhri. Välillä onnistun välittämään vähemmän, kun taas välillä tuntuu, että välittämistä vaativia asioita ja infoa tulee niin paljon, ettei pysty ottamaan kaikkea vastaan. Uskonkin, että tällaisen tuputtamisen myötä saattaa pahimmassa tapauksessa tulla niin ähkyyn välittämisestä, että Paperi T:tä lainatakseni tulee tunne ”en enää oikein tiedä mistä pitää pitää”. Enemmän ostaminen ja sitä myötä järjetön materian hamstraaminen vain siksi, että kaikkea on oltava, on onneksi viime vuosina ollut laskussa, kun second hand myymälät ja kiertotalous ovat nousseet enemmän pinnalle. Välittämisen ähkyssä saattaa pahimmassa tapauksessa unohtaa välittää niistä itselle ja elämälle oikeasti merkityksellisistä asioista. Välillä tuntuu, että second hand trendistä huolimatta, ainakin osittain esimerkiksi ympäristöasioiden kanssa on käynyt näin. Ihmisillä on niin paljon kaikkea muutakin mistä pitäisi välittää, niin ei jaksaisi nyt käyttää aikaa ja ajatusta esimerkiksi kierrättämiseen tai siihen, että punnitsisi voisiko tehdä arjessaan kestävämpiä valintoja. Pohdittiinkin jo vuosia takaperin ystäväni kanssa Aasiassa reissatessa, miten on mahdollista, että siellä on ympäristöasiat niin huonolla tolalla. Pullopantti systeemiä ei ole, vaikka sillä saataisiin huomattavasti vähennettyä roskan määrää. Muoviroskaa on joka paikassa, ja sitä suorastaan tyrkytetään kuluttajille. Esimerkiksi ruokakaupassa käydessä ostokset usein pakataan automaattisesti pieneen muovipussiin ja, jos ostaa esimerkiksi limsapullon annetaan sen mukaan automaattisesti muovipilli, vaikka tuon juoman juominen onnistuisi varmasti varsin hyvin ilmankin. Roskaaminen siellä päin palloa varmasti johtuu osittain myös turisteista, jotka eivät osaa käyttäytyä. Pistimme kuitenkin merkille, että aivan surutta myös paikalliset heittivät muoviroskaa mereen. Jo silloin päädyimme pohtimaan, johtuuko ympäristöasioiden huono tilanne ja maan asukkaiden vähäinen välinpitämättömyys kierrätystä kohtaan siitä, että ei ole rahkeita välittää moisista asioista, jos välittämisen kiintiö täyttyy jo siitä, että saa arkiset asiansa hoidettua ja leipää pöytään. Vaikkakin ympäristö asiat ovat sellaisia, että niistä tulisi jokaisen ihan ihmiselämän jatkuvuuden kannalta välittää. Ovat kuitenkin itämaisessa kulttuurissa kasvaneet varmasti länsimaista lähempänä sitä, että osataan välittää kuitenkin niistä itselle oikeasti tärkeistä asioista kuten läheisistä ja heidän hyvinvoinnistaan, eikä tarvitse saada hankittua sitä markkinoiden suurinta telkkaria, jotta olisi tunne, että on riittävä.

Kulutuskulttuuri ja kiillotettu some maailma ovat luoneet kuvan, ettei ahdistuksen, pelon ja syyllisyyden kaltaisia tunteita tulisi hyväksyä. Onko tämä mikään ihme, kun some pursuaa ystävien ja tuttujen toinen toistaan loistokkaampia hetkiä ja näitä loistokkaita hetkiä selatessasi, itse jumitat kotona, etkä saa mitään aikaiseksi. Tämä saa aikaa sen, että yhtäkkiä oma elämä tuntuu olevankin paljon syvemmältä kuin 5 minuuttia sitten ennen somen avaamista. Kirjan sanoin ”On käytännöllisesti katsoen mahdotonta välttää tunnetta, että itsessä on jotain pahasti vialla, kun ei ole nauttimassa elämästään täysin rinnoin. Tästä seuraa paha mieli siitä, että on paha mieli.” Itselleni näin on käynyt useammin kuin kerran. Varsinkin nyt kun kesä ja loma-aika lähestyy, voi jo käytännössä valmistautua näiden tunteiden ryöppyyn, ellei itsellä ole jotain ihan uskomatonta tiedossa. Kirja onneksi tarjoaa neuvon siihen, kuinka voi päästä yli tunteesta, että oma elämä olisi huonommin kuin kaverilla, jonka elämässä, ainakin Instagramin perusteella tapahtuu uskomattoman upeita asioita. Avuksi neuvotaan sen sisäistäminen, että myönteisen olotilan haikailu on kielteinen olotila, kun taas kielteisen olotilan hyväksyntä aiheuttaa myönteisen olotilan. Tämä lähtee ehdottomasti testiin seuraavan kerran, kun paha mieli koittaa yllättää Instagramia selatessa.

Tähän väliin pitää selventää, että se, ettei piittaa paskaakaan, ei tarkoita psykopaattimaista välinpitämättömyyttä. Vaan sitä, että välittää oikeista asioista ja katsoo elämän vaikeimpia ja pelottavimpia haasteita silmästä silmään eikä jää tuleen makaamaan. Toiminnassa asenne tiivistyisi hyvin kirjan mukaan ”en piitannut paskaakaan, menin ja tein”. Tiimiakatemialla esimerkiksi rohkeiden kokeilujen teko vaatii mielestäni tällaista asennetta. Sillä, jos alkaa liikaa kuuntelemaan ja varsinkin välittämään kaikista kommenteista, joita muilta tulee rohkeaa kokeiluasi kohtaan, et tule ikinä todennäköisesti sitä toteuttamaan. Joissain tilanteissa myös tiimimme tarvitsisi kyseisen kaltaista asennetta. Monesti tuntuu, että asioita pyöritellään liian kauan tai niistä vain puhutaan eikä mitään tapahdu. Aikeenamme on aloittaa syksyllä, jokin yhteinen projekti, sen alkaessa täytyy palauttaa mieleen tuo asenne, ”en piitannut paskakaan, menin ja tein”.

Oman välittämiseni kohdentamista oikeisiin asioihin on auttanut sen tärkeän pointin sisäistäminen, että aikaa riittää oikeasti yllättävän harvaan juttuun, jonka vuoksi aikaansa ei kannata käyttää ihan mihin tahansa. Jos vain juoksee ympäriinsä ja pitää kaikkea liian tärkeänä, eikä pysähdy ajattelemaan ja valitsemaan niitä itselle oikeasti tärkeitä juttuja voi lopulta huomata, että on välittänyt liikaa aivan turhista asioista, eikä riittävästi niistä oikeasti välittämisen arvoisista. Kuten niin monessa muussakin asiassa myös siinä, että oppii valitsemaan ne oikeat välittämisen arvoiset asiat, pohjana toimii omien arvojen tunteminen ja niiden perusteella sen punnitseminen mikä on tärkeää ja mikä ei. Voisi jopa sanoa, että yleisesti ottaen ”paskaakaan piittaamisen” ajatusmalli pohjautuu hyvin paljon, kuinka ajatella kuin munkki kirjan oppeihin, munkkien ajattelutavasta. Sillä munkkienkin ajattelutapaan kuuluu esimerkiksi irti päästäminen, jolla tarkoitetaan, että luovutaan ja päästetään irti ulkoisista vaikutteista, sisäisistä esteistä ja peloista, jotka estävät etenemisen. Tämän irti päästämisen ensimmäinen vaihe on identiteetti, joka lyhyen ytimekkäästi selitettynä on, että olet se mikä uskot olevasi. Eli toisin sanoen et anna toisten mielipiteiden tai vaatimusten vaikuttaa itseesi, jolloin päästään samaan aiheeseen mikä on tämänkin kirjan ytimessä, eli ei piittaa liikaa.

Vaikka itsellänikin edelleen on ajoittain haasteita liiallisen välittämisen kanssa, komppaan kuitenkin täysin kirjan huomiota, että iän myötä tulee valikoivammaksi. Alkaa ymmärtämään, että kaikki asiat eivät ansaitse enää yhtä paljon huomiota. Tällöin alkaa myös ymmärtämään, että on ihan okei, olla keskinkertainen joissakin asioissa. Tietyissä asioissa keskinkertaisuuteen tyytyminen, oli myös puheenaiheena TimeTravelerissa puhujana olleella Hanna Siefenillä. Keskinkertaisuuteen tyytyminen, joissakin asioissa on oman osaamisensa tunnustamista parhaimmillaan. Sillä silloin ymmärrät, että et esimerkiksi nauti jonkin asian tekemisestä ja siksi riittää, että osaat siitä, vaikka vain perusteet. Samalla havaitset, mitkä asiat vetävät sinua puoleensa, ja missä haluat tulla niin hyväksi kuin mahdollista. Eli kohdistat välittämisesi itsellesi tärkeään kohteeseen. Jään innolla odottamaan osaanko syksyllä vuotta vanhempana ja kirjan oppeja viisaampana, olla piittaamatta paskakaan.