Päätin lukea tämän kirjan lähinnä vain mielenkiinnosta miten asia opetetaan muille. Itsehän olen ansainnut piittaamattomuuteni vuosien aikana erilaisten ikävien tapahtumien kautta ja hautauspalvelu uran kyynistämänä.

Ihmisillä on aina ollut suuria unelmia, se kuuluu luontoomme. Unelmointi, suuruuden tavoittelu tavalla tai toisella. Toisaalta ihmisillä on toinen paha tapa, ja se on liioittelu. Liioitellaan elämän onnellisuutta, varallisuutta, jopa ihan tavallista arkielämää – ja nykyään nämä tapahtuvat varsinkin sosiaalisessa mediassa ja internetissä. Julkkisten ja somevaikuttajien instafeedit hehkuvat koordinoidun täydellisenä ja luovat kiiltokuvamaisen illuusion täydellisestä elämästä. Kaikella on kuitenkin kääntöpuolensa, niin myös kiiltokuvalla. Alta paljastuu tavallinen arki ongelmineen ja huonoine päivineen  – myös sen täydellisen someäidin iloiset enkelilapset kiukuttelevat ja sotkevat. Pitäisi siis oppia olemaan kadehtimatta muita ja jättämään paremmuudentavoittelu pois arjesta. Kirjassa esitellään termi ”paskamainen palautesilmukka”, joka lyhyesti tarkoittaa negatiivista ajattelua, ja itsensä syyllistämistä siitä negatiivisesta ajattelusta. Syntyy oravanpyörä ilman loppua. Mediassa esitelty täydellisyys vain korostaa negatiivista ajattelua, sillä ihmisluontoon kuuluva kateus ja tavoittelu iskee kehään. Siksi meidän pitäisikin oppia priorisoimaan ja ajattelemaan positiivisemmin – olla tyytyväisiä siihen mitä meillä jo on, löytää arjestamme hyviä puolia ja nauttia niistä. Toisaalta tämän saavuttaminen voi olla haastavaa, ihan jo yhteiskuntamme struktuurin takia. Koulusta asti meitä ympäröivät kilpailu ja suorituspaineet. Vaikka Suomessa olemmekin suhteellisen onnekkaita esimerkiksi sen suhteen, että mm. arvosanojamme ei julkisteta koulujen käytävillä kuten esimerkiksi Aasian maissa, joissa hyvät arvosanat ovat lähes puntari elämänlaadulle tulevaisuudessa. Toisaalta suorituspaineet voivat vaikuttaa koulu- ja työelämän lisäksi mm. tyyliin saakka. Pukeudunko tarpeeksi tyylikkäästi? Pitäisikö minun pukeutua niin kuin muut ja olla in, vai pitäisikö minun repäistä ja erottua joukosta? Minulla on ehdotus, mikset kokeilisi vaihteeksi pukeutua niin kuin itse haluat, vaatteisiin joissa tunnet olosi mukavaksi?

 Omalla kohdallani tuntuu, että voisin piitata joskus vähän enemmän paskaa. Elämän tyylissäni on paljon toki etujakin. Esimerkiksi minut on mahdoton suututtaa koska en ota mitään tosissaan. Tämänkin edun kääntöpuoli on se että suututan monesti vahingossa muita ihmisiä sanomalla heistä jotain loukkaavaa vaikka en oikeasti tarkoittaisi mitään pahaa. Voisin myös joskus ottaa itseäni niskasta kiinni ja tehdä vaikka esseen edes kuukausi ennen opintojen kirjausta. Sen verran piittaan kuitenkin, että teen näitä hiki hatussa päivä ennen kirjauksia, jotta saisin tarvittavan määrän pisteitä kasaan. En tiedä vielä miten kyynisyydestä parannutaan, mutta luulen sen tapahtuvan jossain päin Aasiaa. Aika näyttää.