Korkeintaan vähän väsynyt

Kirjoittaja: Iida Leskelä

27 marraskuun, 2021

Lähdeteos: Korkeintaan vähän väsynyt

Lähdeteoksen kirjoittaja: Eeva Kolu

Teoriapisteet: 3

Onko se sallittua kieltäytyä mistään, jos olen korkeintaan vähän väsynyt? Saanko sen anteeksi muilta, jotka odottavat minulta jatkuvasti jotain? Pystynkö antamaan itse itselleni anteeksi, jos en nyt ihan heti jaksaisikaan suorittaa? Jos jaksan vielä tämän hetken, ehdin levätä lomalla. Mitä jos sitä lomaa ei koskaan ehdikään tulla? Jos uuvun sitä ennen. Olen ennenkin jaksanut, jaksan nytkin.

Välillä tuntuu, että jaksankin enemmän, välillä taas en millään. Mitä tein toisin viimeksi, kun uuvuin? Nyt työtä on paljon enemmän, mutta epätoivo ei ole missään vaiheessa kolistellut seiniäni, samoin kuin aikaisemmin. Ehkä otan askeleen hieman kauemmas ja katson tätä sieltä uudestaan. – Siinä se on! Minulla on tilaa ottaa se askel taaksepäin, ottaa aikaa itselleni. Silloin uuvuin, kun tilaa ei ollut. Työtaakka yksin ei saa minua uupumaan, jos elämä muuten on kevyttä. Joskus en ole jaksanut tehdä sitä vähääkään, koska koko elämä on ollut yksi ahdas kaaoksen tila.

Miten tehdä tilaa inhimillisyydelle yhteiskunnassa, joka arvostaa numeroilla mitattavia suorituksia?

Tilaa tunteille maailmassa, joka haluaisi tukahduttaa niistä suurimman osan?

Tilaa heikkoudelle ja haavoittuvuudelle kulttuurissa, joka on rakennettu pärjäämisen ihanteen varaan?

Tilaa kalenteriin, joka on kroonisesti täysi?

Tilaa itselleni. Omille tarpeilleni, kaikille niille, joita olen oppinut pitämään turhana hömpötyksenä?

(E. Kolu – Korkeintaan vähän väsynyt, 2020)

Kaikki tämä pohjautuu siihen, että yhteiskuntani ohjaa minua koko ajan tiettyyn muottiin ja jos en mahdu siihen, minun on määrä tuntea häpeää. Tuntea, että olen epäonnistunut. Ja tuo häpeän tunne on juuri se mikä minut lopulta uuvuttaa. Vahvimmillani kuitenkin tiedän ja luotan, ettei minun tarvitse tuntea tuota häpeää. On todellakin OK ali suoriutua tentistä, jos sen aihe ei minua itseäni palvele. On ok tuntea mitä tunnen ja entistä tehokkaammin olen sen ymmärtänyt, että saan myös näyttää tunteeni, häpeämättä niitä yhtään. Kaikki tunteet ovat sallittuja missä tilanteessa hyvänsä. Sitä on inhimillisyys. On ennen kaikkea ok myöntää olevansa haavoittuvainen, eikä sitä tarvitse yhtään puolustella. Olen ymmärtänyt, etten ole täällä yksin eikä minun näin ollen tarvitse pärjätä yksin. Me autamme toisiamme ja ansaitsemme sen avun.

Kaikista pahin virheeni on ollut se, että olen tukahduttanut omat tarpeeni toisen tarpeiden edessä. Se on sokeutta ja tyhmyyttä. Se ei ole ihanteellista epäitsekkyyttä, vaan se on ihan liikaa. Minun ei tarvitse antaa enempää, mitä itse odotan saavani takaisin. En elä täällä ketään muuta, kuin itseäni varten, eikä kukaan muu elä minua varten. Minun tarpeeni kuuluvat olla minun ensimmäisiä prioriteettejani ja minun tulee ylpeänä puolustaa niitä, puolustaa itseäni. Kukaan ei tee sitä puolestani. En ole ansainnut uuvuttaa itseäni sillä häpeän tunteella, että yrittäisin jatkuvasti elää jonkun muun elämää. Etkä ole sinäkään.

”Sinä tunnollinen: Älä tee parastasi – se on liikaa. ”

(Hyvinvointivaikuttaja, S. Wikström – Instagram, 27.11.2021)

Ensinnäkin havahduin tänään siihen, miten paljon luotankin ympäristöni tsemppaaviin signaaleihin, jotka välähtelevät eteeni osuvimmilla mahdollisilla hetkillä. Tänään, juuri tänään korkeintaan vähän väsyneiden viikkojen keskellä tuli vastaan hyvinvointivaikuttaja – Sanna Wikströmin oivallus ja neuvo liian tunnollisille.

”Aina on parannettavaa, opittavaa ja näkökulmia, jotka potkivat petraamaan. Paras on jotain, mitä kohti voi loputtomasti kulkea. Samalla se on jotain, mitä kohti voi vähitellen uupuen kulkea. … tunnollinen tekee 80 % siitä, mitä keskivertoihminen ajattelee riittäväksi, hän tekee silti paljon enemmän ja paremmin kuin ei-tunnollinen.”

Olen tietoinen, että olen viime viikkoina ponnistellut isoin elein yhteisen hyvän eteen ja ehkä vähempikin olisi riittänyt. Olen hokenut nimenomaan tekeväni parhaani ja käytännön tasolla se on tarkoittanut juuri sitä, että pyrin antamaan 100 % ja enemmänkin.  Nyt flunssaoireiden kourissa myönnän koetelleeni rajojani tunnollisen tekemisen kanssa, mutta en silti koe uuvuttaneeni itseäni. Olen ihmetellyt omaa tarmokkuuttani, miksei epätoivo ole tullut jo vastaan. Miksen ole tuntenut tarvetta luovuttaa tai pelännyt suuremmin epäonnistumisen mahdollisuutta? Ehkä syy onkin siinä, mitä sain tästäkin kirjasta lukea – En ole tuntenut häpeää kertaakaan. En ole hävennyt myöntää, että tarvitsen apua enkä pärjääkään yksin. En ole hävennyt myöntää kaikille osapuolille, että asiat olisi voinut hoitaa paremmin ja aikaisemmin. En ole hävennyt näyttää ärtymystäni ja pettymyksen tunteitani, vaan olen antanut niiden tulla silloin kun ne ovat olleet päällimmäisinä. Sen jälkeen on ollut taas tilaa tuntea itsensä ylpeäksi, kiitolliseksi ja onnekkaaksi. Kun olen hyväksynyt epätäydelliset kohdat, on ollut tilaa hahmottaa kokonaiskuvaa, joka lopulta on johtanut suurempiin onnistumisiin, kuin epäonnistumisiin. Olen oppinut antamaan anteeksi itselleni ja sinullekin, jos meistä kumpikaan ei onnistu saavuttamaan parasta. Paras on yhtä myrkyllinen sana kuin täydellisyys. Paljon turvallisempaa ja tuloksekkaampaa on koittaa saavuttaa kestävää hyvää.

You May Also Like…

Asiakastutkimus

Valitsin luettavaksi seuraavan kirjan Asiakastutkimuksen perusteet ja käytännöt. Kirjan lukemisen tarkoituksena oli...

21 OPPITUNTIA MAAILMAN TILASTA

Vain 21 oppituntia maailman tilasta on aika vähän, tai ainakaan mä en ymmärrä montaakaan juttua kovin hyvin maailman...

Tekoäly 123

Ajattelin lukea tekoälyyn liittyvän kirjan ja perehtyä sitä kautta aiheeseen vielä lisää. Tekoäly on ollut tosi...

0 kommenttia

Lähetä kommentti