Osaammeko antaa itsellemme ja ajatuksillemme tarpeeksi tilaa? Miten minä oikeasti rentoudun?

Eeva Kolu on kirjoittanut kirjan burnoutista omien kokemusten perusteella. Kirjassa on varmasti jokaiselle joku samaistuttava kohta, jossa näkee itsensä tai varmasti edes jonkun läheisensä. En koe itseäni suorituskeskeiseksi ihmiseksi, mutta silti voin samaistua osaan Kolun tuntemuksista suorituskeskeisessä ympäristössä elävänä tyyppinä.

Ala-asteelta asti meille toitotetaan, että jokaisen pitää löytää sama rytmi. Aamulla töihin/kouluun, kello 16 jälkeen vapaa-aikaa jonka jälkeen aikaisin nukkumaan ja aikaisin ylös. Tämä sama toistuu 5 päivänä viikossa. Yhä useampi ympärilläni toivoo tulevaisuudeltaan, ettei heidän työnsä ole 8-16 työtä ja ymmärrän tämän hyvin, sillä se tuo vapauden tunnetta työskentelyyn. Tässä piilee vain se ongelma osaatko ”jättää työt työpaikalle”, jos voit tehdä töitä milloin sinulle sopii.

Koen uupumuksen tunteen vahvimmillaan silloin kun en saa mitään tehtyä. Se on minulla ollut suurin ongelma jonkin aikaa. En ole kokenut Akatemiaa itselleni oikeaksi paikaksi, varsinkin nyt näin etäaikana ja se on lamaannuttanut minut ja tekeminen on jäänyt hyvin vähäiseksi, mitä kautta sitten uupuminen on iskenyt. Tarvitsen tekemiselle tarkoituksen, muuten se tuntuu ontolta ja tekeminen ei ole 100 prosenttista. Olen aikaisemmin ajatellut, että uupuminen ja sitä kautta burnout tulee vain, jos on liian monta rautaa tulessa. Pandemia-aika on varmasti näyttänyt toisenkin puolen monelle. Tekeminen ja pahimmassa tapauksessa työ on otettu kokonaan pois.

Rentoutumisen ja levon tärkeys korostuu vahvasti luovilla aloilla, sillä pakottamalla ja puurtamalla ei synnyt mitään vaikka olisi pakko. Tämä on iso syy siihen miksi esimerkiksi monet artistit lähtevät tekemään levyään pois vanhasta tutusta ympäristöstään esimerkiksi mökille. Hyödynsin itsekin tätä, kun korona alkoi. Lähdimme lappiin, jossa puursimme tuntikirjaukset kasaan jonka jälkeen pääsimme nauttimaan loppu lomasta.

Palaan vielä ylempänä olevaan kappaleen aiheeseen jossa puhun siitä, että uupumukseni on vahvimmillaan kun en saa aikaiseksi mitään tai en tee mitään. Olen jotenkin joutunut sellaiseen tilaan, että en saa aikaan enään mitään. En osaa yhdistää mielenkiinnon kohteitani akatemian kanssa yhteen ja se lamaannuttaa minut. Olen akatemialla täysin hukassa. Enkä tämän johtamana osaa myöskään toimia luovasti akatemian ulkopuolella. Onneksi akatemian ulkopuolella on minulle kuitenkin paljon tärkeitä ihmisiä ja niistä myös muutama on akatemialla. Heille pystyn vuodattamaan kaiken ja he myös tukevat minua kaikessa. Kuitenkin akatemia on minulle tällä hetkellä vaikea paikka ja haluaisin kääntää sen paikaksi jossa minun on mukava olla ja tekemistä riittää. Koen että minulle tulee burnout siitä että en oikeastaan tee mitään. Meidän treeneissä myös moni on puhunut omasta hyvinvoinnistaan ja siitä että ei jaksaminen riitä. Mistä tämä kaikki johtuu, että olemme niin väsyneitä?