Minun on vaikea keskittyä katsomaan sinua silmiin, samalla kun puhun sinulle. Jos liikkuvat katseemme kohtaa, saattaa ajatukseni herpaantua siitä, mitä olin juuri kertomassa. Se voi tarkoittaa toki sitäkin, että sinulla on kertakaikkisen lumoavat silmät, jotka sotkevat ajatukset. Mutta huomaan sanojen muodostamisen olevan helpompaa, jos katseeni pysyy liikkumattomassa kohteessa, joka ei hämmästytä näköaistiani häiritsevästi ja sotke ajatuksiani.

Minun on myös vaikea kuunnella sinun puhettasi, jos samaa aikaa vierestä kuuluu sanoja, jotka menevät sekaisin sinun puheesi kanssa. Se on kuin kuuntelisi kahta laulua samaa aikaa, jotka muodostavat yhdessä hirveän kaaoksen.

Minun on vaikea keskittyä ymmärtämään ainoastaan lukemaani tekstiä kirjasta, jos samaa aikaa eri sanoja tulee myös muille aisteille, puheen tai laulun muodossa. Huomaan myös usein kirjoittaessani puhuvani paljon ääneen. Se on jo automaatioksi muodostunut tapa, jolla tarkistan, että lauseissani on järkeä. Siltikin, kirjoitusvirheitä tulee nopeasti kirjoitetuissa viesteissä aina vaan enemmän ja enemmän. Jos tarkoitukseni on lukea ja kirjoittaa tehokkaasti, teen sen yksin hiljaisuudessa tai pelkkien instrumentaalisten musiikkikappaleiden rauhoittamana, jossa ei ole yhtäkään sanaa häiritsemässä liikaa. Nautin seurasta, mutta sosiaalinen paine ja sanallinen sekamelska nostaa joskus kierroksiani sen verran, että tulen helposti kuuroksi omille ajatuksilleni. Minun on vaikea olla kiinnittämättä liikaa huomiotani ympäristöön, vaikka kaikkeni yrittäisin.

Muistan lukioaikoina huolestuneeni ensimmäisen kerran keskittymiskykyni heikkoudesta, vaikka olinkin aina ajatellut, etten ole yksin asian kanssa, eikä näillä todisteilla saisi vielä mitään diagnoosia. Ylioppilaskirjoituksissa oli todella vaikea keskittyä isossa ahdistavan hiljaisessa salissa vain omiin ajatuksiin, kuin pienikin tuolin notkahdus ja kynän naputus vierustovereilta varasti huomioni. Olin myös siihen aikaan aivan liian tietoinen ympäristöstäni ja vainoharhainen, että koko ajan jonkun silmät olisivat selässäni. Mietin jokaista liikettäni hyvin tarkkaan, jotten herättäisi liikaa huomiota tai ääntä. Tuollainen yliajattelu ja turhamaisuus vei suuren osan keskittymisestäni. Sitä tunnetta voisi verrata esimerkiksi siihen, että monella aikuisellakin on vaikeus käydä esimerkiksi julkisessa vessassa, jos siellä on hiljaista ja herkästi alkaa ujostuttamaan kaikki siihen ympäristöön sopivat luonnolliset äänet.

Häpeämme harmillisen paljon luonnollisia asioita elämässä, joka vaikuttaa meidän keskittymiseemme enemmän, mitä tulemme edes ajatelleeksi. Yleisempää on syyttää keskittymisvaikeuksista geenejä, yhteiskunnan luomaa kiirettä ja esimerkiksi älypuhelimen tuomaa nopeutta kirjoittamiseen, jolloin sormet oppivat kirjoittamaan lähes yhtä nopeasti kuin ajatus juoksee eteenpäin ja autocorrect-toiminto korjaa lopulta hätäisesti painalletut kirjoitusvirheet. Eihän meidän tarvitse enää edes vaivautua opettelemaan kunnolla kieltä, kun älylaite osaa kertoa, miten sanat oikein kirjoitetaan. Eikä näissä syytöksissä olla lainkaan väärässä.

Totta on, että osa meistä syntyy jo biologisesti poikkeuksellisilla aivoilla ja saa hyvinkin varhain diagnoosiksi ADHD (attention deficit hyperactivity disorder) tai ADD (attention deficit disorder), jotka ovat neurologisesti todistettuja keskittymishäiriöitä, johon on saatavilla myös ylivilkkaita aivoja rauhoittavia lääkityksiä. Mutta myös ihmiset, joilla ei ole neurologisia edellytyksiä keskittymishäiriöille, tiedostavat kärsivänsä siitä. Tälle ilmiölle löytyi lukemastani kirjasta nimitys ADT (attention deficit trait), joka kuvaa elämän aikana hiljalleen kehittynyttä keskittymisvaikeuden käytösmallia. Tämä ei käsittääkseni ole muodostunut vielä viralliseksi lääketieteelliseksi diagnoosiksi, koska sitä ei olla kyetty vielä yhdistämään mihinkään aivojen rakenteellisiin muutoksiin. Mutta en pidä sitä edes kovin oleellisena, että kaikelle tarvitsisikaan löytyä lääketieteellistä selitystä ja diagnoosia, vaan minua kiinnostaa enemmänkin se, että ihmisen omille aivoille on mahdollista opettaa uusia toimintamalleja, oli ne rakenteeltaan minkälaiset tahansa.

Siihen tämäkin kirja perustui. Kirjan mukaan, keskittymiskykyä löytyy jokaiselta, mutta omilla elämäntavoilla ja käyttäytymisellä on suurin merkitys siihen, miten tarkka tai heikko se on. Edelleen trendikäs tapa kehittää omaa keskittymiskykyään on meditaatio, josta opin jo ymmärtämään jonkin verran teini-iässä äidiltäni. Äitini aloitti meditaation kaamoksen tuomaa alakuloisuutta helpottamaan ja on löytänyt siitä itselleen pysyvän elämänkumppanin. Meditaatio ei ole turhaa kehuttu ja sitä voi harjoittaa millä tyylillä tahansa. Yksinkertaisuudessaanhan kyse on juuri siitä, että suljet silmät ja opettelet olemaan reagoimatta ympäristöön, sen ääniin ja liikkeisiin. Siinä silmät kiinni keskityt vain yhteen asiaan, keskittymiseen. Saman rauhan saan itse myös musiikista, kun laulan yksin ja keskityn sanoihin, vain niihin sanoihin ja tunteeseen, niin mielestä unohtuu lopulta kaikki muu ylimääräinen. Tai paikassa, jossa olen kuin kotonani ja tuijotan vaikka vain kynttilän liekkiä, tai jotain muuta yhtä hypnotisoivaa. Minun ei välttämättä tarvitse olla aivan yksin, kun haluan rauhoittaa ajatukseni, mutta ympärilläni täytyy olla sitten sellaisia ihmisiä, joiden seurassa ei tarvitse keskittyä kireään tunnelmaan missään määrin. Aika äkkiä siinä oppii päästämään irti niistä sadoista edestakaisin palloilevista ajatuksista, joista lopulta vain muutama olisi tärkeä ja loput vaan uuvuttavat aivoja liialla ajatustyöllä. Arvostan tällaisia hetkiä, mutta aivan liian vähän se näkyy omassa arjessa. Perustelen sen ajanpuutteella, kunnes uuvun aivojen liiasta ylikuormittamisesta. Silloin kun ei kiinnitä huomiota, että juuri nyt olisi vaikea keskittyä, ei muista rentouttaa aivojaan tasaisesti vaan jaksaa vaan. Kun sitä jatkuu tarpeeksi pitkään, keskittymiskyky taas heikkenee ja siitä on vaikea saada kiinni.

Tässä vaiheessa oli hyvä hetki kiinnostua tästä kirjasta, vaikka en ole koskaan ajatellut, että ihan hirveän huolissaan tarvitsisi omasta keskittymiskyvystä olla. Itsellä ne vaikeudet ovat olleet ajoittaisia ja olen tiedostanut väsymyksen, teiniajan hormoonit ja hektisyyden edesauttaneen niitä vaikeuksia siinä kohtaa. Mutta vaikken huolissaan olisikaan, oli silti hyvä oppia ymmärtämään aivotoimintaa taas vähän paremmin ja muistaa, miten vahvasti kaikki arjen pienet ja suuret tilanteet vaikuttavat aivoissa haitallisesti tai eheyttävästi. On helpompi ehkä ymmärtää myös omia tilanteita, joissa on vaikea keskittyä. On helpompi ymmärtää, miten sille voisi tehdä jotakin.