Halusin lukea yhden tietyn kirjan, jota kävin pyytämässä valmentajaltani lainaan. Samalla hetkellä joku muukin halusi lukea sen, joten valmentajani tarjosi minulle: Aikaan saamisen taika -näin johdat itseäsi -kirjaa. Ajattelin päässäni, että kannattaakohan tätä lukea, sillä olen jo aikaansaava tyyppi ja haluaisin keskittyä enemmän kirjoihin, joista voisin saada suurempiin kehityskohteisiini oppia. Aloittaessani kirjoituksen, tajusin sprintin olevan jo pitkällä ja itse aloittelen vasta ensimmäistä reflektiotani. Ehkä en aina olekaan niin aikaansaava. Onneksi tartuin tilaisuuteen, sillä sain paljon uutta näkökulmaa ja uusia ajatuksia.

Tutkimusten mukaan tavoitteita asettavat ihmiset voivat paremmin kuin muut, ovat onnellisempia ja pystyvämpiä suoriutumaan tehtävistään. Olisihan se outoa, jos ei olisi minkäänlaisia tavoitteita? Haahuilisiko sitä sitten vain ympäriinsä välillä syöden ja nukkuen. Kirjaa lukiessa aloin myös pohtia itse asettamiani omia tavoitteita. Ovatko ne minun omia vai ovatko ne tulleet ulkopuolelta?

Kirjassa oli esitetty neljä eri tapaa, kuinka tavoitteet vaikuttavat suoriutumiseemme:

1. Ne suuntaavat ajatuksemme oikeansuuntaiseen toimintaan ja sulkevat ulos ajatukset, jotka eivät ohjaa kohti sitä.
2. Tavoitteet energisoivat ja saavat ponnistelemaan niiden eteen.
3. Tavoitteet lisäävät sinnikkyyttä.
4. Ne saavat meidät etsimään ja luomaan strategioita tavoitteiden saavuttamiseksi.

Itse olen tavoitteita asettava tyyppi, ja innostuvan luonteeni takia uusia tavoitteita saattaa pirskahdella päivittäin. Välillä niitä pysyvämpiä ja jääviä ja välillä taas hetken huuman tavoitteita, jotka omassa hiljaisuudessaan lipuvat jonnekin aivojeni roskakoriin ja ehkä hyvä niin. Tavoitteet mitkä jäävät, eivät myöskään aina ole olleet tarpeeksi konkreettisia, loppuun asti mietittyjä. Olen miettinyt usein kuluneen vuoden aikana, että haluan aloittaa tekemään viikoittain kasvisruokaa. Vielä en kuitenkaan ole omilta ”kiireiltäni” ehtinyt. Kun ajatus tai tavoite jää vain pyörimään päähämme, sen eteen tuskin aletaan tekemään kovia ponnisteluja. Kun taas saamme kakistettua ne ulos, kirjoitettua paperille, niistä tulee konkreettisia tavoitteita. Tämäkään ei kuitenkaan aina riitä. Tavoitteiden eteen on hyvä miettiä selkeää polkua. Jos haluan tehdä kasvisruokaa ja aloittaa sen ensi viikolla, valitsen päivän ja valmistaudun kauppakäynnillä ennen tuota koittavaa päivää. Olen kyllästynyt sanomaan että ”haluan” tai ”tavoittelen”, jos ne jäävät vain sanahelinäksi. Oma toimintani tavoitteiden eteen ei ole niin tehokasta tällä hetkellä kuin voisi olla ja jatkossa aion olla tarkempi.

Kun jonkin tavoitteen eteen puurtaminen tuntuu ikävältä suorittamiselta, se tavoite tuskin kumpuaa meistä itsestämme. Saamme ja otamme paljon tavoitteita myös ulkopuolelta, esimerkiksi ystäviltämme ja mediasta. Välillä on hyvä pysähtyä ja tarkastella omia tavoitteita. Ovatko ne oikeasti minun omia vai tavoittelenko tällä hetkellä jotain minulle merkityksetöntä? Mikäli niitä ei koe omikseen, niiden saavuttamisen eteen harvoin ponnistelee täysillä.

Kirjan kappale ”pieni luento perfektionismista” herätti kiinnostukseni todella. Luettuani sen ajattelin vain päässäni, että asia on juuri näin.

Minä, kuten useimmat meistä haluamme tehdä työmme aina hyvin ja se tietenkin auttaa meitä suoriutumaan työelämässä ja hoitamaan tehtävämme kunnialla. Mutta riittääkö hyvä vai pitääkö sen olla täydellinen?

Tiimiakatemialla me kaikki tulemme kirjoittamaan erityisen paljon esseitä ja ne aiheuttavat itselleni vilunväristyksiä. Olen tietyllä tavalla perfektionisti. En tarkoita sitä, että esseeni olisivat jotenkin todella hyviä saatikka priimaa, tai että olisin taitava kirjoittaja ja hioisin kaikki lauseeni viimeiseen pisaraan asti täydellisiksi. Tarkoitan sitä, että olen tottunut antamaan oman parhaan suoritukseni. Minulle kirjoittamisen aloittaminen on todella hankalaa, sillä tiedän kuluttavani aikaa esseen parissa pahimmassa tapauksessa jopa kaksi viikkoa, koska se on minun mielestäni paska, enkä halua, että muut lukevat sen.

”Paras on hyvän pahin vihollinen”, sillä jos suoriudumme kaikesta tekemästämme työstä aina mahdollisimman hyvin, lopputuloksena tuskin näkyy täydellistä kokonaisuutta. Mutta jos keskitymme itsellemme tärkeisiin asioihin ja työskentelemme niiden parissa antaen parhaan mahdollisen suorituksemme ja vähemmän tärkeiden asioiden parissa annamme itsestämme hyvän suoriutumisen, uskon että lopputuloksena on parempi kokonaisuus kuin edeltävässä. Paras mahdollinen kaikessa on harvoin millään tavalla järkevää.

Tämä pieni kappale kirjan keskellä sai minut tajuamaan, että kaikkea ei tarvitse yrittää tehdä täydellisesti. Jos tämä essee on muiden mielestä huono, mitä sitten? Saati tuleeko tätä lukemaan edes kukaan muu kuin oma valmentajani. Tajusin, että olen stressannut näistä aivan turhaan. Aion heittää heti paikalla kävyllä tuota huutavaa perfektionistia päässäni ja julkaista esseitä pienemmällä ponnistuksella, kunhan ne ovat omasta mielestäni hyviä. Hyvä riittää tästä lähtien. Minusta ei ole tulossa kirjailijaa, ainakaan näin en ole suunnitellut. Enkä usko, että tätä reflektiotani julkaistaan missään suuressa lehdessä, jossa kaikki tulevat tämän näkemään, joten fuck it. Tärkeintä on, että opin itse tästä jotain ja pystyn näin kokoamaan ajatuksiani, joita kirja minulle opetti.

Tämän esseen kirjoitin ja julkaisin yhdessä illassa ja se tuntui helkutin hyvältä. Aikaisemmin tämä ei olisi tullut kuuloonkaan. Luulen että jatkossa nautin enemmän esseiden kirjoittamisesta, jos en ota niin suurta stressiä niistä. Minulla on elämässä paljon muita, tärkeämpiä asioita, joihin haluan priorisoida enemmän aikaani. Kirja antoi paljon uutta näkökulmaa tavoitteiden asettamiseen ja sai myös pohdiskelemaan itseäni ja omaa elämääni. Kaikkea ei tule suorittaa täydellisesti ja parasta saa aikaan, kun on selkeät tavoitteet ja täysi luotto omaan itseen ja tekemiseen.