Karhuryhmä, tositarinoita suomen poliisin erikoisyksiköstä ja ihmismielen toiminnasta. Karhuryhmä oli varsin mieluista luettavaa ja tarinat todellakin veivät mukanaan ihan toisenlaiseen maailmaan missä on tottunut elämään. Sitä harvoin tulee pohdittua, kuinka erilaista elämää jotkut ihmiset elävät ja kuinka vaarallista työtä he haluavat tehdä. Lukuhetkien aikana kävin läpi monenlaisia tunteita ja ajatuksia, joista päällimmäiseksi nousivat turvallisuus ja toisaalta myös oma pienuus tässä suuressa ja paikoitellen hyvin karussa maailmassa. Tietyllä tapaa koen suurta turvallisuuden tunnetta, kun pystyn kirjoittamaan tätä tekstiä lukemistani tarinoista oman omakotitalon seinien sisällä viltin alla, mutta siinä samalla mieleeni hiipii tunne siitä, että mikään ei ole varmaa ja koska tahansa voi sattua jotakin odottamatonta ja traagista.

Itse koen, että ihminen elää elämäänsä hyvin usein oman pienen vaaleanpunaisen kuplan sisässä, jossa kaikki on ihanaa ja helppoa ja koko ajan on tunne siitä, että ei minulle voi mitään pahaa tapahtua. Kuitenkin mitä pidemmälle karhuryhmää luin sen selkeämmäksi kävi, että vaara voi vaania joka nurkan takana ja oma pieni pinkki kuplani mureni palasiksi silmieni edessä. Kirjassa kuvatut tarinat kuitenkin tapahtuvat pääosin tavallisille ihmisille tavallisissa suomalaisissa kodeissa ja tämä fakta vain vahvistaa ajatustani siitä, että kuplan puhkeaminen on vain ajan kysymys.

Voidaan kohta käsitellä kirjassa kerrottua ryhmä dynamiikkaa ja keho-mieli-tilaa, mutta sitä ennen haluan vielä vähän avata tuntemuksiani. Tilastollisesti suurin osa suomalaisista henkirikoksista ja tapaturmista tapahtuu omassa kodissa ja tämä jos mikä saa ihon kananlihalle. Kodin pitäisi olla se lämmin turvapaikka, johon voi paeta arjen haasteita ja murheita ja jossa voi olla täysin oma itsensä. Tämäkin kertoo vain siitä, että kaikkein turvallisimmaksi koetussa paikassakin voi sattua pahoja asioita. En kuitenkaan halua pelkästään synkistellä ja maalailla kaiken maailman uhkakuvia kaikesta mahdollisesta mitä voi sattua, koska ei elämää voi elää kunnolla pelon ja ahdistuksen vallassa. On kuitenkin hyvä muistaa realiteetit ja asennoitua myös siihen, että ihmiselämä on vaaroja täynnä.

Mielenkiintoisin mieleeni tullut asia on, että miten kirjoitan näin synkkää tekstiä. Olen kuitenkin mielestäni hyvin iloinen persoona, joka löytää synkimmistäkin asioista jotakin positiivista. Jotenkin tuntuu siltä, että tämä teksti ei mitenkään voi olla omaa käsialaani, tosin ajattelen, että jokaisesta meistä löytyy myös se synkempi ja herkempi puoli, joka välillä ottaa vallan ajatuksista. Se ei kuitenkaan ole mielestäni huono asia, välillä on hyvä pudota pilvilinnoista ja kohdata asiat siten, miten ne ovat, eikä ajatella positiivisesti, koska elämäkään ei aina ole pelkkää positiivisuutta ja hymyä.

Nyt voidaan sitten vähän käsitellä tuota karhun toimintaa ryhmässä ja sitä mitä se voi opettaa meille täällä tiimiakatemiassa. avaan myös vähän tuota kirjassa paljon puhuttua keho-mieli-tilaa

Mikä ihmeen keho-mieli-tila? Siitä puhuttiin paljon, mutta se ei oikein kunnolla auennut minullekaan. Ymmärsin sen verran, että sillä tarkoitetaan kehon ja mielen virittämistä niin, että ne toimivat mahdollisimman hyvin keskenään suuren paineen ja stressin alla ja, että sitä taitoa pystyy ihminen kehittämään omassa elämässään. Mielestäni sitä olisi kuitenkin voitu avata paljon tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin, koska minulle se jäi melkeinpä pelkäksi sanoilla leikkimiseksi. Voi kuitenkin myös olla, että en vain kiinnittänyt siihen niin suurta huomiota lukiessani näitä kirjan monia mukaansatempaavia tarinoita.

Tiimitoiminta. Karhuryhmä toimii mielestäni esimerkillisesti tiiminä ja karhun tiimihenki on ainakin kirjan perusteella todella vahva. Hyvänä esimerkkinä minulle jäin kohta missä karhun eri yksiköt hyvässä hengessä vittuilivat toisilleen ja sekö jos mikä osoittaa, että se kuuluisa vittuilu on välittämistä. Tämä näkyy myös hyvin tiimiakatemialla ja myös vahvana omassa tiimissäni. Ainakin minulle kaverimielinen vinoilu kertoo, että olemme hyvin tiivis porukka ja pystymme luottamaan siihen, että kenellekään ei tule paha mieli, jos välillä vähän päätä auotaan.

Aion antaa myös vähän kritiikkiä kirjalle. Vaikka lukukokemus toi minulle paljon pohdittavaa, se ei kuitenkaan antanut minulle hirveästi mitään uusia oivalluksia tiimityöskentelystä. Monet kirjan opit ja kopit on jo käyty läpi moneen kertaan ja vaikka kirja olikin viihdearvoltaan ja mielenkiinnoltaan todella hyvä ei se välttämättä hirveästi opeta tiimityöstä, ainakaan tiimiakatemialaiselle, joka päivittäin tekee töitä tiimissä ja harjoittelee alusta asti tiimityötaitoja.

Haluan kuitenkin nostaa yhden asian mitä karhuryhmä voi opettaa kaikille maailman tiimeille. Nimittäin luottamusta. Luottamus on jokaisen tiimitoiminnan peruste ja mielestäni karhuryhmä on tässä asiassa enemmän kuin esimerkillinen. Karhun tiimihenki on todella vahva ja se saattaa johtua siitä, että tuollaisessa työssä on pakko luottaa kaveriin 110 prosenttisesti, koska oma henki on aina vaarassa melkein jokaisessa tehtävässä. Tämä ei suoraan päde business maailmaan, mutta kyllä tuosta toiminnasta voi silti jokainen ammentaa oppia siitä, kuinka kaveriin voi luottaa ja miten luottamusta rakennettaan.