“Suomen ympäristökeskuksen SYKE:n tutkimuksen mukaan keskivertosuomalaisen kulutuksen kasvihuonepäästöistä noin puolet syntyy ulkomailla.” (Thuren 2021, 19.) On tekopyhää jorista Suomen olevan hiilineutraali vuoteen 2035, jos tämä tarkoittaa vain sitä, että päästöt on ulkoistettu Suomen rajojen ulkopuolelle, esimerkiksi Kiinaan ja Intiaan. Maapallon kannalta ei ole väliä, minkä maan rajojen sisäpuolella päästöt syntyvät. Kaikki päästö on liikaa. Miksi tuntuu, ettei asiaa oteta tosissaan? Miksi meille mainostetaan pikatuotettua tavaraa toisen eteen kertomatta tuotteen esimerkiksi hiilijalanjäljestä tai ympäristövaikutuksista? Miksi esimerkiksi tuotteen tai vaatteen vastuullisuuspuolta on niin vaikea tutkia? Miksei näistä löydy tietoa mistään tai se on hankalasti saatavilla? Miksi, oi miksi tuntuu, että vielä tänäkään päivänä asioita ei välillä haluta edes yrittää tehdä paremmin? Elämme vuotta 2022 ja näistä samoista asioista ja teemoista on keskusteltu jo monia(kymmeniä?) vuosia.  

Kuluttaminen ei ole sidoksissa siihen, mitä ihmiset tarvitsevat. Kulutettavaa riittää aina. Kumpi oli siis ensin, torjunta vai kysyntä? Kun tarjonta kasvaa, kysyntä kasvaa. Mikäli tarjontaa ei olisi, ei tapahtuisi kulutustakaan. Miksi tarjontaa ei voisi vain lopettaa? Tai edes pysäyttää niin, että näkisimme kaikki sen vaikutukset yhteiskuntaan? Näin jokainen voisi nähdä kuluttamisen ja ei-kuluttamisen vaikutukset ja seuraukset ympäristöön. Ehkä jokainen ymmärtäisi ison kuvan vaikutukset paremmin ja oppisi näkemään syy-seuraussuhteita. Ei asia ole oikeasti niin mustavalkoista, ei tietenkään. Välillä silti mietityttää, kun uusia pikamuotijättejä rantautuu ulkomailta Suomeen. Miksi, oi miksi?  

Maapallon ja talouden kestävyyden kannalta kuluttaminen on lähes välttämätöntä. Toisaalta taas maapallon kantokyvyn kannalta päästöjä ja luonnonvarojen tuhlaamista pitäisi rajoittaa aivan minimiin, lähes olemattomaan, jotta ilmaston lämpeneminen saataisiin pysäytettyä. Miten ironista, eikö?   

Hyvänä nyrkkisääntönä kirjassa (Thurén 2021, 19.) esiteltiin, että jokainen euro aiheuttaa keskimäärin puolen kilon hiilidioksidipäästöt ilmakehään. Esimerkiksi kulttuurilahjakorteista, konserttilipuista ja hotellihuonelahjoista puhutaan välillä ehkä jopa “virheellisesti” aineettomina lahjoina. Kulttuurilahja on harvoin aineeton. Lahjakortti hotelliyöhön on periaatteessa aineeton (=et anna lahjan vastaanottajalle konkreettista tavaraa tai ainetta), mutta yö hotellissa aiheuttaa runsaasti päästöjä. Sähköt, vesi, ilmastointi, kaikki vievät energiaa ja näin ollen kuluttavat ympäristöä. Kirja herätti minut ajattelemaan, etteivät palvelut ja elämyksetkään ole päästöttömiä tai ekologisia. Olin tähän asti ollut ehkä hieman laput silmillä tästä asiasta. Mitä kaikkia eri päästöjä palvelut ja elämykset tuottavatkaan? Mitä isompi tapahtuma tai lahja, sitä suuremmat päästöt. Miten päästöasioita pystyisi ajattelemaan enemmän myös aineettomia lahjoja ostaessa? 

Kuluttaminen aiheuttaa syyllisuudentunteita. “Kulutuskulttuurin mahdollistaa globalisaatio, jossa tuotantoa siirretään matalien kustannusten maihin.” (Thurén 2021, 53.) Tuotteiden hinnat saadaan alhaisemmiksi, kun tuotanto on halvempaa kaukomaissa. Nykyään kuluttaessani mietin usein sen syy-seuraussuhteita ja tuotteiden vastuullisuutta. Välillä se turhauttaa enemmän ja välillä vähemmän. Pyrin tekemään pieniä valintoja paremmin. Tämä ei tarkoita sitä, ettenkö joskus ostaisi keskustan ketjuliikkeestä uutta vaatetta tai esimerkiksi liikkuisi autolla paikasta toiseen. Vastuullisuusasioissa ikävää on negatiivinen klangi, johon minusta tuntuu, että leimataan todella helposti. Jos sanon ääneen, että haluan tehdä vastuullisempia valintoja, ja sitten teen jotain ei-niin-vastuullista, tuntuu, että pahat katseet ja lynkkaus alkaa välittömästi. Kukaan ei ole täydellinen ja meidän kaikkien olisikin hyvä muistaa, että jokainen (toivottavasti) pyrkii parhaaseen mahdolliseensa. Kaikkia kulutustottumuksia ei tarvitse muuttaa välittömästi. Myös pienet valinnat ovat tärkeitä, yksilöillä ja yrityksillä.  

On asioita, joissa pyrin parempiin valintoihin ja olen valmis joustamaan. Sitten on myös asioita, joista en ole valmis joustamaan, vaikka tiedostankin niiden olevan kuluttavia ja maapalloa kuormittavia. Tällaisia asioita ovat esimerkiksi matkustus. Olen vielä nuori ja haluan nähdä maailmaa mahdollisimman paljon. Eri kulttuurit ja kielet kiehtovat minua. Haluan nähdä uusia paikkoja ja tutustua uusiin ihmisiin eri kulttuureista ja eri lähtökohdista. Haluan mennä kauas nähdäkseni taas lähelle, kasvaa ja kehittyä. Toki matkustaakin voi ekologisesti ja niitä vaihtoehtoja on hyvä miettiä matkustusaiheen ollessa ajankohtainen. Kulkuvälineitä on monia, toiset ovat luonnon kannalta parempia vaihtoehtoja kuin toiset. Viimeisenä vaihtoehtona on myös hyvä pitää hiililijalanjäljen kompensoimista, joka kylläkin taas opiskelijalta vie reilusti isomman siivun matkabudjetista. Mielestäni kuitenkin kaikista tärkeintä on, että tutustuu eri vaihtoehtoihin ja monipuolisesti niiden hyviin ja huonompiin puoliin. Jos et ota selvää, et saa koskaan tietää. Tieto lisää tuskaa, mutta tietoisuus auttaa tekemään parempia valintoja. Juuri niitä pieniä, matalan kynnyksen valintoja, joihin meillä jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa jokapäiväisessä arjessamme.  

Haluanko ostaa materiaa vai tarvitsenko sitä oikeasti? Thurénin kirjassa Inspiroitunut (2021, 115) kirjoitetaan siitä, miten hankalaa on erottaa halun ja tarpeen raja toisistaan. Thurén esitteli tapaamansa Heta Moilasen tavan listata hankinnat kahdelle eri listalle. Toiselle listalle asioita siitä, mitä hän haluaa ja toiselle mitä hän tarvitsee. Joissain tapauksissa pitkään haluttujen asioiden listalla ollut tuote saattoi siirtyä tarvelistalle. Olen itsekin käyttänyt jo reilun vuoden, ehkä jopa 1,5 vuoden ajan samantyyppistä hankintalistaa. Minulla on tosin vain yksi lista, toisaalta minkään hankinnan tarve ei ole ollut selvästikään kovin akuutti. Vaikka tässä omassa listajärjestelmässäni olisikin selvästi kehitettävää ja sain Thurénin esittelemästä konseptista paljon ideoita itselleni, olen kokenut, että lista on jollain tavalla saanut minut miettimään kulutustottumuksiani enemmän. Ehkä tähän on vaikuttanut myös muu tietoisuus, joka minulla on kuluneen parin vuoden aikana lisääntynyt huomattavasti. Nämä yhteistyössä ovat kuitenkin tehneet tehtävänsä, ja muutosta omissa kulutustottumuksissani on tapahtunut. Ja nimenomaan parempaan suuntaan.  

Tarpeiden ja halujen erottamisesta entistä vaikeampaa on tehnyt myös mainonta ja mainokset. “Mainonnan alkuperäinen funktio oli ilmoittaa, että tällainen tuote on olemassa, ja mikäli tarvitset sitä, niin täältä sen saat. Toki mainokset tekevät yhä tätäkin, mutta nykyään ne myös luovat tarpeita ja haluja – koko ajan ovelammin keinoin.” (Thurén 2021, 124.) Meilläkin oli viime keväänä treenit, joissa check ininä oli, että minkä mainoksen uhri olet viimeisimmäksi ollut. Mainoksen uhri. Miettikää nyt tuota sanontaa hetki. Miltä se kuulostaa? Siltä, että iso paha mainos on saanut meidät ostamaan jotain turhaa tai tarpeetonta. Jotain, mitä emme ensin tienneet tarvitsevamme. Uskomatonta. Eikä nykyään välttämättä ole enää edes kauhean helppo tunnistaa sitä, mikä tarve on mainokset tuottama ja mikä oikea henkilökohtainen tarve. Kirjassa puhuttiin myös tunnekaappauksista, eli siitä, kun ulkopuolinen taho vyöryttää ihmisen päälle vahvan tunteen. (Thurén 2021, 125.) Termi oli minulle uusi, mutta sen tarkoitus todella tuttu. Tunnekaappaukset ovat juuri sitä, mistä äsken puhuin. Mainoksen aikaansaama tunne johtaa toimintaan eli ihminen saadaan ostamaan tuote tai palvelu, jota ei alun perin ollut ostamassa. Kumpi sinua ohjaa ostopäätöksissäsi, tunne vai järki? Huomaatko selvän eron näiden kahden välillä? 

Thurénin teos Kaikki kuluttamisesta (2021) oli todellakin ajatuksia herättävä. Luin kirjan lähinnä vastuullisuusnäkökulmasta, enkä niinkään rahan käytön näkökulmasta. Koen, että näin sain kirjasta enemmän pohdittavaa ja asioita irti minulle tällä hetkellä ajankohtaisiin teemoihin. Kuluttaminen ja kuluttamisen vähentäminen on välttämätöntä. Omalla toiminnalla on väliä. Meidän on yhdessä rakennettava kestävämpää tulevaisuutta. Millaisena mörkönä sinä näet kuluttamisen? Miten siirrymme yhteisönä ja yhteiskuntana kuluttamaan asioita, jotka eivät kulut?