Priorisointi on ikuisuusaihe. Aina todella tärkeää ja aina siinä on jotain kehittymisen varaa. Olen huomannut oppineeni alakohtaisesti erottamaan tärkeät vähäpätöisistä kun kokemus on karttunut, esimerkiksi uuden projektin markkinointia pystyttäessä. Tänä keväänä eniten aprikointia on aiheuttanut mitä projekteja haluan tehdä. Joululomalla minun piti tehdä pidemmän aikavälin suunnitelma, jonka raameissa toimisin, mutta loma menikin -lomaillessa.

Malli

Saku Tuominen esittelee kirjassaan priorisoinnin ”kaiken teorian” eli todella yksinkertaisen ajatusmallin jota voi soveltaa mihin tahansa. Nelikentän vaaka-akseli mittaa asian sujuvuutta: Tuntuuko asia mukaansatempaavalta, innostavalta ja hauskalta, vai onko se luotaantyöntävää, inhottavaa ja tylsää? Pystyakseli taas mittaa merkityksellisyyttä: Onko asia tärkeä vai vähäpätöinen, ”iso juttu” vai näpertelyä?

Valintatilanne, ryhtyäkö johonkin vai ei, on vielä melko simppeli. Mutta jännäksi homma menee, kun asiat alkavat liikkua nelikentän ruudusta toiseen. Näissä tilanteissa tärkeintä on tiedostaa ruudun vaihdos ja osata reagoida siihen.

Kutkuttavimpana Tuominen pitää tilannetta, kun jokin pieni ja kevyt alkaa muuttua isoksi ja kevyeksi. Tällöin kannattaa antaa jutulle enemmän tilaa kalenterista. Olen johtanut satoja partioiltoja ja kymmenittäin kokouksia. Kun saavuin tiimiakatemialle noista taidoista alkoi olla hyötyä tiiimimme palavereissa ja pian sainkin mainetta loistavana fasilitoijana. Juttu on selvästi kasvamassa, joten minun voisi olla hyvä antaa sille lisää huomiota, mutta en hahmota sen potentiaalia. Tuleeko siitä iso?

Joskus taas pieni ja kevyt muuttuu pieneksi ja raskaaksi, kun vaikka kyllästyy johonkin. Jos täysi lopettaminen pelottaa, voi pitää vaikka kuukauden verran taukoa ja katsoa onko innostus palannut. Minulla on ollut tapana kirjoittaa runoja ja saatoin yrittää muodostaa siitä tapaakin. Kirjoittamaan rauhoittuminen ja viimeistely on kuitenkin ollut hankalaa. Niinpä tämä harrastus on määrittelemättömän pituisella tauolla. Välillä into palaa ja se on hauskaa.

Joskus taas pakolliset vähäpätöiset mutta raskaat voivat muuttua tärkeiksi ja kevyiksi, kun oivaltaa niiden arvon. Olen toiminut tiimiyrityksemme asiakkuuspäällikkönä tämän talven ajan. Tehtävä ei ole ollut vähäpätöinen, kaukana siitä, mutta se alkoi tuntua todella raskaalta ja ilmoitinkin muulle johtoryhmälle haluavani jäädä pois. Kun kirjoitin loppureflektiota kuin testamentiksi seuraajalleni, tajusin, että haluan revanssin. En ollut todellakaan näyttänyt mihin pystyn. Kun tilalleni äänestettiin uutta asiakkuuspäällikköä, asetuin ehdolle ja sain jatkokauden.

Harva isompi asia kuitenkaan on jatkuvasti hauskaa, vaan kevyen ja raskaan välillä esiintyy sahausliikettä. Usein tämä pitää vain hyväksyä. Olen puuhaillut asumisen hiilijalanjäljen vähentämiseen liittyvää projektia jo puolitoista vuotta aina silloin kun ehdin. Kun ryhdyn toimeen, alan jonkin ajan kuluttua hehkua innosta, mutta kun projekti muista aikatauluista johtuen venyy ja venyy, liike-energia ”momentum” ja sitä myöten usko tekemiseen käy vähissä.

Joskus taas kevyt ja iso menettää hohteensa ja silloin voi olla parasta myöntää asia itselle ja harkita vaikkapa -lopettamista. Olen vuosikaudet, lähinnä kesäaikaan remontoinut partiolippukunnan venettä, haaveenani päästä vielä joskus purjehtimaan sillä. Upotettujen kustannusten harha pakottaa jatkamaan. En halua tehdä siitä kivuliasta päätöstä nyt, vaan kirjoitan vain että täytyypä miettiä. Ja sitten vain jatkan miettimättä enempää. Tuominen kehottaa miettimään mitä tekisin, jos aloittaisin homman nyt. Jotkut kaverit tsemppaa ja Väinö jeesailee. Lippukunta on poissa horisontistani nyt hetken aikaa. Eniten houkuttaa haave päästä taas seikkailemaan pienellä veneellä Päijänteellä. Ja mahdollistaa se muillekin. Ehkä pitäisi vain ansaita joitain tonneja ja palkata ammattilainen hoitamaan homman loppuun, tai toimittaa nykyinen jäteasemalle. Purjehtimaan voisi päästä ostamalla kunnossa olevan veneen, tai vuokraamalla sellaisen. Nykyisessä veneessä on kovasti tunnearvoa, mutta se vaatii paljon työtä ennen kuin siitä on muuta iloa.

Isoksi ja raskaaksi muodostunutta voi keventää ja sitä kautta löytää taas työn ilon. Kun tavoite on alempana, on helpompi onnistua. Tiimiakatemialla näytämme teoriaosaamistamme kirjoittamalla näitä kirjareflektioita. Minulla on ollut välillä isojakin hankaluuksia saada esseitä aikaiseksi, mutta laatua laskemalla olen saanut määrän kohdalleen. Määrän myötä laatukin on noussut (ainakin välillä, lukija päättäköön itse) ja saamani kehut ovat kannustaneet ja opettaneet tekemään paremmin, jopa tykkäämään kirjoittamisesta.

Iso vai kevyt?

Huomaan, että työ/opiskelujuttuni painottuvat aika paljon isoihin ja raskaisiin, mutta vapaa-aikani pieniin ja kevyisiin.

Valmentajamme on usein kehottanut meitä tekemään sitä mikä on hauskaa ja tekemään paljon pieniä kokeiluita. Myös Filosofian Akatemian Lauri Järvilehto piti yllä 2010-luvun iskulausetta ”follow your passion” ja ohjeisti kuinka löytää oma intohimonsa.

Nykyään merkityksellisyys on enemmän muodissa (onneksi!) eli organisaation missio ja oma impakti siinä ovat paljon pinnalla. Olen ottanut paljon vaikutteita Effective Altruism -liikkeeltä, jossa positiivisen vaikutuksen maksimointi menee kirjaimellisesti jo tähtitieteellisiin sfääreihin. Heidän lähestymistapansa on tuntunut enemmän siltä, että kunhan tehtävä jota tekee on tarpeeksi vaikuttava, kyllä se tekeminen jossain vaiheessa alkaa maistumaan. Kantapäässäni alkaa tuntua siltä, että tuo tie on aika pitkä ja kivinen.

Merkityksellisyyden kannalta ihminen tarvitsee jonkin suuren tavoitteen, jota kohti mennä. Pohjantähden, jonka suhteen mittaa matkaansa elämässä. Toisaalta positiivisen psykologian isä Mihaly Csikszentmihalyi piti flow:ta aivan keskeisenä elementtinä hyvässä elämässä. (Hänelläkin saattoi olla taipumusta yliarvioida omien ideoidensa tärkeyttä.)

Strategiaa voi rakentaa ylhäältä alaspäin, asettaa suuret visiot ja missiot ja luoda linjaukset tai periaatteet, joilla niihin pääsee. Usein tällaiset ratkaisut toimivat huonosti yhteen käytännön kanssa eivätkä motivoi arjessa. Strategiaa voi rakentaa myös alhaalta, yrittäen hahmottaa mikä sujuu ja näyttää lupaavalta, yrittäen hahmotaa mitä niistä muodostuu, ”connecting the dots.” Muun muassa David Allenin Getting Things Done -ajanhallintakirjassa neuvotaan tämänlaiseen työskentelyyn.

Niin. Kumpi oli ensin, muna vai kana? Pitääkö aluksi hankkia joku iso tavoite ja kehittää siihen intohimo, vai tehdä jotain kivaa ja sitten löytää kuinka se on hyödyksi maailmalle?

Kun pohdin aikoinani mikä tekee hyvän partioillan, päädyin määritelmään: Siitä on hyötyä tulevaisuudessa, mutta se on itsessään kivaa jo sillä hetkellä.

Lopuksi

Kirjan ydinidea oli todella simppeli – ja hyvä niin. Tulevat viikot, kuukaudet, vuodet, näyttävät kuinka hyvin todella onnistun soveltamaan sitä ajatteluuni. Koetan myös kertoa siitä kavereilleni, koska silloin ajatusmalli vasta juurtuu kunnolla.