”Ei kukaan voi aina olla onnellinen” kirjoittaa Saku Tuominen kirjassaan ”Juu ei -pieni kirja priorisoinnista”. Miksi ei voi? Kysyn minä.

Tottakai jokainen joskus elämässään kaatuu tai tulee vastoinkäymisiä, mutta onko elämän pakko kaatua niihin? Mitä jos vastoinkäymiset otetaan vastaan kokemuksina, miettimättä sen kummemmin sen negatiivisuutta tai positiivisuutta. Asioita tapahtuu jokaisen elämässä, mielestäni tärkeintä kuitenkin on, se mitä asioista opitaan tai kuinka niistä mennään eteenpäin. Tietysti vastoinkäymiset aiheuttavat surua ja tuskaa mutta se, pääseekö siitä yli vai antaako sen pilata koko elämän on se ratkaiseva tekijä.

 

”Vastoinkäymiset muodostavat sen kontrastin, jonka kautta onnistumisista syntyvä tyydytys kirkastuu. Olennaista ei ole se, mitä meille tapahtuu, vaan se, miten vastaantulevaan suhtaudumme ja miten sen pohjalta päätämme toimia” Tuominen kirjoittaa.

Aihetta tutkinut Teresa Amabile on todennut kaksi asiaa olennaisen tärkeäksi: merkityksellisyyden ja aikaansaamisen tunteen. Hänen mukaansa uupumisen todennäköisyys kasvaa, jos työn merkityksellisyys katoaa emmekä koe saavamme juuri mitään aikaiseksi. itse tunnistan tärkeäksi juurikin tuon merkityksellisyyden, pitää tehdä itselleen merkityksellisiä asioita. Asioita mitkä johdattaa sinua eteenpäin tielläsi. Miksi käyttää aikaa itselle turhiin asioihin, ja aiheuttaa sillä elämäänsä turhaa kiirettä. Aikaansaamisen tunne on toki työelämässä tärkeä asia, ja jos päivän jälkeen lähdet kotiin niin, että koet ettet olisi saanut mitään aikaan, tuntuu se työpäivä aika turhalta. Perhe-elämässä en niinkään tunnista tuota aikaansaamisen tunteen tärkeyttä. Perhe-elämässä ei tarvitse ”saada aikaan” riittää kun on paikalla.

 

Ihminen tekee päätöksiä koko ajan, joka minuutti, noin 60 000 päätöstä päivässä. Miettiessään asiaa Tuominen oli todennut, että päätösten vastaukset voi tiivistää kahteen sanaan: ”juu” ja ”ei”. Keskeisintä mielestäni elämässä on se mille päättää sanoa kyllä ja mistä kieltäytyä. Mitä kohti haluaa mennä ja mitä vältellä.

Tämä sama kysymys on pyörinyt mielessäni nyt pidemmän aikaa. Olen paljon lukenut viime aikoina kirjoja ajankäytöstä ja onnellisuuden löytämisestä ja kaikki kirjat perustuvat täysin tähän samaan asiaan! Ensin elämässä pitää päättää mitä kohti mennä ja sitten tehdä elämän valinnat sen mukaan. Vastata ”kyllä” asioihin, jotka kuljettavat kohti tavoitettasi ja kieltäytyä kaikesta mitkä vievät sinua eri suuntaan tai käyttävät aikaasi vääriin asioihin. Tavoitteiden tavoittelusta ja saavuttamisesta koostuu elämänmittainen onni.

 

Miksi kuitenkin niin usein sanomme ”kyllä” asioille, jotka ovat täysin ristiriidassa omien toiveidemme kanssa, tai ei edistä omia tavoitteitamme mitenkään? Pelkäämmekö, että jos kieltäydymme tekemästä työkaverin töitä, niin hän suuttuu? Jos kieltäydymme jostain tiimimme palaverista koskien projektia, joka ei minua kiinnosta pätkääkään, tiimiläiset suuttuvat? Mitä sitten? Jos sen ajan voit käyttää siihen projektiin, mille sinulla on ihan oikeasti jotain annettavaa, jotain, joka sinua oikeasti kiinnostaa ja joka todella voi viedä sinua eteenpäin urallasi, niin mitä sitten vaikka tiimiläiset suuttuvat? Kyllä he leppyvät, ja ehkä jopa kiittelevät, viimeistään silloin kun työstäsi pamahtaa maksu tiimin tilille!

Pelot ohjaavat myös päätöksiämme. On helppoa kieltäytyä tekemästä jotain, kun uusi asia, uuden opettelu tai siihen liittyvät uudet ihmiset pelottaa. Tai entä jos sanommekin kyllä, itselle turhiin asioihin, sen vuoksi, että pelottaa? Pelottaa, että joku suuttuu, pelottaa, että menetämme sosiaalisen asemamme, kokemuksen, elämyksen, luottamuksen? Voihan se niinkin olla. Mutta samalla pitäisi muistaa, että valitsi kummin tahansa, niin aina menettää jotain. Kumpi sitten on tärkeämpi menettää; jokin pieni kokemus vai se aika mikä on pois siitä tekemisestä mitä oikeasti haluaisimme tehdä? Tästä syystä itse olen kieltäytynyt ja tulen tulevaisuudessakin kieltäytymään projekteista, joista tunnen, ettei minulla ole niihin annettavaa, huolimatta siitä kuka siitä suuttuu. Tästä syystä olen usein myös tiimipöydässämme pyytänyt hiljaisuutta, jotta saisimme tehtyä niitä töitä, jotka oikeasti hyödyttävät, ennemmin kuin puhuttaisiin shaibaa jostain täysin turhasta asiasta. En tietenkään koskaan halua ketään loukata, mutta mielestäni on vain tärkeämpää saada työpäivän aikaan jotain tärkeää aikaiseksi, kun jauhaa esim. päivän lounaasta, ja minulle on tärkeämpää käyttää aikani minun arvojeni mukaiseen tekemiseen.

 

Ajan käyttömme itselle turhiin asioihin lisää myös stressiä sekä kiireen tuntua. Pieni stressi voi olla joskus hyväksi mutta ajan kanssa se vaikuttaa uneen, lisää ahdistusta, aiheuttaa muistihäiriöitä ja johtaa uupumukseen.

”Vaikkemme edes menisi näin dramaattiselle tasolle, jokainen tunnistaa, että väsymme sitä helpommin, mitä enemmän ahnehdimme, sähläämme ja menemme rima heiluen. Sen vuoksi emme ole läsnä monissa elämämme päätöksissä.

Tilanne on ongelmallinen, koska kyseessä on itseään ruokkiva negatiivinen kehä. Jokainen ymmärtää, että jos kaikkea on liikaa, olisi tärkeää luopua jostain. Se kuitenkin vaatisi kykyä nähdä ja havainnoida. Joka puolestaan vaatisi tilaa. Joka syntyisi vähentämisestä. Johon ei ole aikaa tai malttia.

Uskaltaessaan luopua jostain saa hieman enemmän aikaa. Sen seurauksena näkee hieman kirkkaammin ja tekee parempia päätöksiä.

Tiivistettynä: NEGATIIVINEN IMEE ITSEENSÄ NEGATIIVISTA, POSITIIVINEN POSITIIVISTA.” Näin Tuominen kirjoittaa kirjassaan ja ei voi muuta kuin allekirjoittaa kaiken tuon. Itse burnoutin kokeneena, enkä edes ihan täysin siitä selvinneenä, huomaan miten totta tuo kaikki on. Elämäni alkoi helpottaa aikanaan heti kun vähensi töiden määrää. Sen jälkeen myös tajusin, että toinen työ mitä tein, oli täysin väärä paikka minulle ja kuin vahingossa hain kouluun päästäkseni pois minulle myrkyllisestä ympäristöstä.

 

Nyt sitten kirjan opetukseen.

Saku Tuominen on kehittänyt nelikentän, johon lajitella omat työnsä ja asiansa, ja jonka mukaan sitten päättää kannattaako niihin käyttää aikaansa vai ei.

Eli: kevyt ja raskas, pieni ja suuri.

 

Mallissa on kaksi muuttujaa ja niistä ensimmäinen on tekemisen ilo. Lähes kaikkeen mitä ihmiset tai yritykset tekevät, liittyy tunne. Tekeminen voi olla joko innostavaa tai uuvuttavaa, kevyttä tai raskasta.

 

Kevyt ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin ongelmaton tai helppo. Usein se on innostavalla tavalla haastavaa. Haasteista huolimatta sen tekeminen tuntuu kuitenkin myötävirrassa menemiseltä. Raskas ei sekään ole samaa kuin vaikea. Raskas työ voi joskus myös olla esim. liian helppoa ja merkityksetöntä.

 

Toinen muuttuja on tekemisen merkityksellisyys. Eli iso ja pieni. Kuinka iso merkitys asialla sinulle on. Näin voimmekin jakaa asiat

1. a) isoihin ja raskaisiin
2. b) isoihin ja kevyisiin
3. c) Pieniin ja kevyisiin
4. d) Pieniin ja raskaisiin.

Tämän jälkeen vain priorisoidaan, pohditaan mistä luovutaan ja mihin keskitytään.

 

 

 

Tajusin, että useimmat akatemian aikana tulleet ideat, niin itselle kuin muillekin, ovat syntyneet pieninä ja kevyinä ja muuttuneet sitten ISOiksi ja kevyiksi jos niitä on lähdetty viemään eteenpäin. Niihin on ikään kuin iskenyt imu, joka imee mukaansa. Totta kai aina tulee hetkiä, kun omia ideoitaan, taitojaan tai muuta epäilee, jolloin asia muuttuu hetkellisesti isoksi ja raskaaksi, mutta tunteiden sahaus on ihan normaalia. Jos kuitenkin raskas tunne säilyy yli kuukauden niin sitten kannattaa miettiä joko asioiden muuttamista tai kokonaan lopettamista.

 

Huomaan brunssia järjestäessäni tunteideni useinkin sahaavan kevyen ja raskaan väliä, mutta nyt tajuan, että se ei oikeasti johdu siitä, että jokin asia olisi niin raskas tai vaikea, vaan ihan suoraan omista peloista, jotka yrittävät saada minut lopettamaan.

Eräissä treeneissä joku kysyi minulta mikä on pahinta mitä voi tapahtua jos brunssi menee pieleen, ja kun vastasin, että joutuu itse syömään TODELLA paljon ruokaa ja juustokakkua, tajusin, että ihan sama mitä omat pelot sanovat, brunssin järjestämiseen on kuitenkin niin kova imu ja se tuntuu tällä hetkellä niin suurelta ja kevyeltä asialta, että keskitän kaikki voimani nyt siihen.

 

Nyt kun asettelen muitakin olemassa olevia projekteja nelikenttään, tajuan, että osa niistä sijoittuu erittäin vahvasti kohtaan pieni ja raskas. Mikä tarkoittaa, että niihin ajan ja ajatuksen käyttö on erittäin turhaa minun ja muidenkin kannalta, jos en pysty antamaan niille kaikkeani.

 

Toisin sanoen maanantaina aion tulostaa nelikentän tiimimme seinälle nähtäväksi ja tutkia asiat aina tämän kautta.

---