Johtajaroolin ottaminen on minulle hyvin luonnollista. Otan helposti vastuuta vähän joka asiasta ihan huomaamattani ja ajaudun siihen tilanteeseen, että otan jopa enemmän vastuuta ja roolia, kuin projektiin nimetty projektipäällikkö. Olen huomannut jo alakoulusta lähtien, että olen yleensä ryhmätöissä se, joka alkaa viemään hommaa eteenpäin. Nyt Tiimiakatemialla asia on korostunut, kun asioita tulee niin paljon, että minua joudutaan välillä toppuuttelemaan, etten olisi aina vapaaehtoisena ottamaan lisää hommia.

Uskon, että suurin syy siihen, että otan niin paljon asioita tehtäväkseni, on se, etten ole koskaan oikein luottanut täysin henkilöihin, kenen kanssa olen työskennellyt ja toiminut. Luottamus totta kai kasvaa, kun oppii tuntemaan muita tiimiläisiä paremmin, mutta sitä ei ole vielä kerennyt tapahtumaan. Koen, että jos joku ei vapaaehtoisesti ota jotain asiaa tehtävälistalleen, se ei joko tule tehdyksi ollenkaan tai se hutaistaan vasemmalla kädellä. Tällöin mieluummin otan sen itselleni. En sano, että todellakaan tekisin itse asioita täydellisesti, mutta ainakin voin syyttää epäonnistumisista vain itseäni. Nyt kun tätä kirjoitan, en kuulosta kovinkaan tiimipelaajalta. Koen kuitenkin vahvasti pärjääväni paremmin porukassa, kuin yksin. Minun vain tulee oppia jakamaan vastuuta ja osoittamaan luottamusta tai edes antaa mahdollisuus siihen, että joku voi osoittaa luotettavuutensa.

Tiimissä minulla ei ole erityisesti johtajan roolia muuten, kuin talouspäällikkönä. Koen kuitenkin, että tiimissä jokainen johtaa ennen kaikkea itseään, mutta myös muita sen jäseniä. Kevään aikana tajusin olevani melkoinen mikrojohtaja. Se uuvuttaa minua ja muita tiimiläisiäni. Alf Rehnin kirjassa Johtajuuden ristiriidat, painotettiin sitä, kuinka hyvä johtaja välittää paljon pikkuasioista, mutta ei keskity niihin liikaa. Tästä minulle tuli mieleeni yksi johtaja ketä sain seurata parin vuoden ajan aivan vierestä. Päivät olivat kiireisiä ja aikataulutettuja ja tapetilla oli aina isoja hankkeita tai projekteja, joihin johtajalta meni valtavasti aikaa ja energiaa. Silti joka ikinen kerta, kun puhelin soi, hän vastasi siihen sellaisella äänensävyllä, kuin hänellä olisi hyvinkin aikaa rupatella. Oli soittaja sitten asiakas, alainen, yhteistyökumppani tai oma lapsi. Puhelun jälkeen hän kokosi taas ajatuksensa ja jatkoi sitä, mitä hänellä oli meneillään. Vaikka hän varmasti usein osasi olettaa, mikä puhelun syy oli ja osasi tunnistaa vähemmän tärkeät soitot, hän ei jättänyt vastaamatta. Hän antoi arvoa pikkuasioille, mutta jätti asian kuitenkin taakseen, kun meneillään oli jotain tärkeämpää.

Olin kirjoittanut muistiinpanoihini kirjasta seuraavan ajatuksen, mikä minulle heräsi: ”Ei tule tietää kaikkea, vaan luottaa siihen, että muut tietävät ja luottaa myös siihen, että asiat hoituvat. Pitää myös osata reagoida, jos niin ei ole.” Tämä kiteyttää melko hyvin sen minkä koen turhauttavimmaksi johtajuudessa. Ei saisi aina olla kyselemässä asioiden etenemisestä ja pitäisi jakaa vastuuta. Mutta kuitenkin, pitää olla perillä asioiden etenemisestä ja huomata, jos homma ei toimi. Siinäpä onkin pohtimisen aihetta.

Meidän omaan tiimiimme parhaiten kolahtanut asia oli se, kuinka liiallinen perfektionismi ajaa tiimin siihen, että mitään ei tapahdu. Halutaan onnistua niin paljon, ettei koskaan päästä toimintaan saakka. Kuvitellaan, että tekeminen on oikein vain, jos lopputulos on varma ja onnistunut. Sitä on näkynyt joidenkin projektien kohdalla. Siihen hyvä motto on: ”tee, mieti, korjaa, tee uudestaan, mutta TEE”.