Viimeksi luin kirjan Hauskan oppimisen vallankumous, jossa puhuttiin paljon sisäisestä motiivaatiosta sekä flown hakemisesta. Kirjassa tuli vahvasti myös eri tunnetilojen vaikutus ihmiseen. Tästä syystä innostuinkin lukemaan tunteista vähän lisää ja löysin digikirjana tällaisen kuin Johda tunteita. Haluan tässä reflektoinnissa keskittyä erityisesti positiivisiin tunteisiin, joiden avulla voisin kasvattaa yleistä hyvinvointiani sekä päästä ehkä useammin ja useammin flow-tilaan.

Läsnäolon tunne:

Läsnäolo on yksiä tärkeimpiä taitojamme, mutta digitalisoituneessa yhteiskunnassa tuntuu, että kukaan ei olisi koskaan läsnä. Olemme aina alttiita puhelimen häiriöille. Emme jätä töitämme työpaikalle vaan tuomme ne kotiin. Elämme koko ajan yhteiskunnassa, jossa ylisuorittaminen ja stressaaminen on normi. Onko meillä enää koskaan hetkeä, jolloin vain olemme ja emme murehdi. Moni sanoisi, että tämä on vain aikuisuuteen kasvamista, mutta onko tämä kuitenkin suorituskeskeisen yhteiskunnan painostuksen seuraus? Onko aina aikuistuminen tarkoittanut sitä, ettet voi enää hengähtää ja olla läsnä yhdessä hetkessä?

Minulle kävi eilen sellainen juttu, että nettiyhteyteni ei toiminut koko iltana. Oli todella omituista mennä kotiin, kun puhelimesta et voinut selata somea, laittaa kavereille snäppejä tai katsoa syödessä Netflixistä sarjaa. Oli jotenkin tyhjä ja levoton olo. Missä oli se ainainen digitulva, jota koen joka päivä? Selasin puhelinta ja katsoin asetuksista omaa ruudunkäyttöaikaani. olin viimeisen seitsemän vuorokauden aikana selannut puhelintani 42 tuntia sekä keskimääräisesti avannut näyttöni lukituksen joka 14. minuutti. Siinä vaiheessa heräsin, että ehkä tekeekin hyvää olla ilta ilman puhelinta. Jotenkin itselläni oli kerrankin aikaa omille ajatuksilleni. Lopulta koin eilisen illan todella rentouttavana, sillä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan sain olla rauhassa. Minun ei tarvinnut miettiä yritysasioita, koska en yksinkertaisesti voinut tehdä mitään ilman verkkoyhteyttä. Olin kerrankin läsnä hetkessä.

Läsnäolo tuntuu olevan itselleni kaikista haastavinta etätöitä tehdessä. Yritän parhaani mukaan olla vilkuilematta puhelintani, mutta pakolliset työpuhelut sekä -viestit kiinnittävät pakostikin huomioni siihen toistuvasti tuntien aikana. Kun vastaan viestiin, jotenkin erehdyn myös selaamaan samalla somea. Aikaa kuluu helposti puoli tuntia turhanpäiväisyyksiin, sekä keskittymiskyky aiemmin tehtyyn työhön katoaa täysin.

Oman vajavaisuuden hyväksyminen

Kirjassa puhuttiin paljon psykologisesta turvallisuudesta, joka huipputiimeissä vallitsee. psykologinen turvallisuus on sitä, että voidaan tuoda esille omat ajatukset ja ideat vailla pelkoa vastakkaisista reaktioista. Ihminen saa olla haavoittuvainen oma itsensä. Ihminen uskaltaa myöntää virheet ja kysyä tarvittaessa apua.

Minulla psykologisen turvallisuuden hakemisessa on vielä pitkä matka. En tiedä onko meidän tiimi sellainen, että sinne olisi sitä jotenkin poikkeuksellisen vaikea rakentaa. Ennemminkin uskon asian johtuvan omasta lapsuudestani.

Minulla on tarve olla kaikessa hyvä. Epäonnistuminen on minulle myrkkyä. Ennemmin jopa valehtelin mieluummin aivan mitä tahansa, kun toisin ilmi sen, että olen epäonnistunut jossakin. Oma itsetuntoni ei sitä sallinut.

Olen mieltänyt oman itsetuntoni mukamas hyväksi, mutta tämä on kyllä iso kehitettävä kohde vielä itselläni. Miksi minun pitää kiillottaa omaa asemaani lähelle täydellisyyttä? Tottahan se ei missään nimessä ole, olenhan minäkin normaali kuolevainen ihminen. Haluaisin kuitenkin yli kaiken sen olevan mahdollista. Tästä syystä olen varmastikin myös suorituskeskeinen sekä vaadin itseltäni todella paljon. Toki vaadin sitä myös muilta, joka ei ole kauhean tervettä. Ehkä tuo psykologisen turvallisuuden puuttuminen juontaa juurensa osittain omaan taustaan koulukiusattuna, omiin vanhempiini sekä omaan pappaani.

Olin tenavana joissain määrin koulukiusattu, josta jäi luonnollisesti jälkiä, vaikken niitä halua myöntääkään. Koulukiusatulle on myrkkyä epäonnistua jossakin. Tällaisessa tapauksessa kiusaajan on helppo tarrautua epäonnistumiseen. Vaikken omaa ajatteluani hirveästi muistakaan niiltä ajoilta, niin veikkaan yrittäneeni olla mahdollisimman huomaamaton ja jopa mitäänsanomaton henkilö. Se on varmasti ollut omalle vahvalle itselleni haastavaa, mutta suojausmekanismi sen on hoitanut. Kun tekee kaikki täydellisesti, on hyvä edes isovanhempien, opettajien sekä vanhempien silmissä.

Isälläni on aika pitkä vankilahistoria aiemmasta elämästään. Tämä on heijastunut osittain myös minuun siinä mielessä, että minut on usein ajettu tilanteeseen, jossa minun täytyy todistella olevani hyvä ihminen. On todella harmillista, kun ensimmäisen kerran tyttöystävän vanhempien tapaamisen jälkeen tyttöystävän äiti purskahtaa itkuun ja kysyy tytöltään, ”etkai sinä oikeasti tuon kanssa ole”. Hän siis tiesi isäni taustan ja kun kuuli kuka isäni on, ajatus minusta muuttui täysin. Toisen tyttöystävän isäpuoli puolestaan ei koskaan suostunut sanomaan minulle sanaakaan. Minä en myöskään saanut käydä koskaan tyttöystäväni kotona, vaan hänen oli tultava aina meille. Uskoisin tällaisen ennakkoajattelun minua kohtaan johtaneen tilanteeseen, jossa pyrin tietoisesti olemaan edes joillain mittareilla erittäin hyvä ihminen. Ja se helpoin mittari on ollut minulle tekeminen.

Kolmantena vaikuttavana asiana on varmasti ollut pappani. Vietin tenavana isovanhempieni luona suuren osan viikosta. Olin ensimmäinen lapsenlapsi ja pappani halusi opettaa minulle kaikkea uutta. Se oli shakkia, ristinollaa, kertotaulua, mutta ennen kaikkea hänen omia arvomaailmoja sekä työmoraalia. Voi pojat siinä oli kyllä kaveri, joka paiski yrittäjänä töitä pitkät päivät. Niin pitkät päivät, että perhe jäi kokonaan unohduksiin. Nyt hän oli kouluttamassa itselleen jatkajaa.

Minua yritettiin lobata ajatukseen ”hajota ja hallitse” lukemattomia kertoja. Papalleni oma päämäärä oli aina kaikista tärkein. Ei ollut väliä jos johonkin sattui. Hän yritti opettaa minua hyvin samanlaiseksi narsistiseksi ihmiseksi. Kyllä hän osiltaan onnistuikin siinä, mutta olen yrittänyt poimia hänen menestyksestään hyviä asioita ja jättää joitakin epäterveitä asioita pois. Hän kuitenkin opetti minut vaatimaan itseltäni paljon. Minä kun pidin pappani arvostuksesta ja hänen kanssaan olemisesta, halusin ehdottomasti olla kaikilla taloudellisilla mittareilla menestynyt ihminen. Koskaan en ole kuullut pappani myöntävän olleensa väärässä tai epäonnistuneensa jossain. Hän laittoi kaiken aina muiden syyksi. Niin kuin minäkin ennen.

Veikkaan että nämä edellä mainitut asiat ovat merkityksellisiä asioita oman vääristyneen hyväksynnän hakemisen taustalla. Tiimiakatemia on paikka, jossa saisi ja pitäisi epäonnistua. Tuntuu kuitenkin että minuun luotetaan paljon tekijänä, enkä halua tuottaa kenellekään pettymystä. Kirjasta löysin joitain pieniä keinoja, joilla tätä epäonnistumisen pelkoa voisin kitkeä pois. Ensinnäkin, minun tulisi lopettaa selittely. Syitä saa olla, mutta selityksiä ei. Selitykset luo valheellisia kerroksia, jotka tekevät epäonnistumisen kertomisesta entistä vaikeampaa. Toisena, minun tulisi päästä sinuiksi ympärillä olevien ihmisten kanssa. Ystäville on helpompi myöntää virheensä kuin työtoverille. Kolmanneksi, minun tulisi käydä enemmän omia lapsuuden asioita läpi, sillä tulemme kokoajan vahvemmaksi itsemme tuntemisen ja hyväksymisen myötä.