Omaelämä kerta Pikaluistelun ME miehestä Pekka Koskelasta. Itselle urheilu on aina ollut jollaintapaa intohimo asia ja olen aina hymyssä suin katsonut, kun joku on aivan ylivoimainen jossain mitä hän tekee. Tätä kirjaa lukiessani nousi suu pielet monesti ylös ja piti laittaa viestiäkin muutamaan otteeseen kavereille, että ”Pekka Koskela on ollut kyllä helvetin kova äijä”.

Hienoa myös se, kun rajoja rikotaan ja tehdään juttuja mikä ei ole niin sanotusti mahdollista ihmiskeholle. Huipulla tehdään huippu juttuja, jos itse lähtisin nyt suorittamaan esimerkiksi 185kg yhdenjalan kyykkyjä 12kpl niin uskon, että minusta ei olisi enää koskaan kävelemään ja seuraavana päivänä Pekka lähti juoksemaan 18km tai pyöräilemään satoja kilometrejä. Aivan käsittämätöntä. Pekalla oli sellainen mentaliteetti mitä olen ihaillut aina ”tehdään vielä enemmän ja paremmin”. Siksi hän varmaan olikin kovimpia pikaluistelijoita mitä jäälle on koskaan astunut. Oma mielipide siihen on, että hyvin mahdollista jos vehkeet olisivat toimineet aina niin Pekka olisi moninkertainen maailmanmestari.

 Urheilusta saa mielestäni hyviä työkaluja myös työelämään, monet ammattiurheilijathan ovat menestyneet yrityselämässäkin hyvin urheilu uransa jälkeen. En tiedä johtuuko se siitä, että on vahva ja määrätietoinen luonne vai siitä, että on nimeä mutta uskon, että kovasta työmoraalista ja omistautumisesta ei ainakaan haittaa ole myös työelämässä. Kaikkien ihmisten pitäisi urheilla ja yrittää ehkä jopa tehdä jotain tavoitteitakin sinne saralle. Itse henkilökohtaisesti voin sanoa, että ilman urheilua en olisi minäkään tässä kirjoittelemassa vaan jossain muualla tällä hetkellä. Rutiinit tuo elämään hyviä asioita ja pitää sinut kasassa. Olenkin nyt ajatellut muuttaa taas omaa treenaamistani monipuolisemmaksi kirjan luettuani, koska eihän Pekkakaan ollut pyöräilijä tai voimannostaja mutta silti teki aivan jäätäviä tuloksia kyseisissä lajeissa. En ole koskaan kuullut, että kukaan tekee yhdenjalan kyykkyjä noin isoilla painoilla. Mies oli kuitenkin pikaluistelija. Arvostus lajia kohtaan kasvoi suunnattomasti. Ennen kirjan lukemista en ollut koskaan katsonut varmaan yhtä ainutta pikaluistelu kisaa mutta nyt jos telkkarista tulee tätä herkkua niin varmasti katson ja ihailen näitä ihmiskoneita.

Ihailtavaa on myös se, että oikeasti kovat tekijät ovat jalat maassa tyyppejä ja eivät pidä itsestään kauhean kovaa meteliä. Tämänlaisia ihmisiä minä kunnioitan suuresti. Muutamia poikkeuksia tietenkin on mutta siihen saattaa vaikuttaa nykyaika ja sosiaalinen media. Ihmisille on kuitenkin integroitu joku kuuluvuuden tunne tai joku vastaava tuonne sisälle mitä pitää välillä ruokkia jollain tapaa. Minun mielestäni, myös jos osaat jotain ja olet siinä oikeasti hyvä niin sitä on hyvä jakaa myös nuoremmille ja näyttää oikea reitti opettamalla heitä. Enkä tarkoita nyt vain urheilua vaan elämässä ylipäätään. Oikeanlainen mentori voi tehdä ihmeitä rikkinäiselle nuorelle henkilölle.

Jesse Nyberg