Itsearvostuksesta, mahdollisuuksista ja vaihto-opinnoista

Kirjoittaja: Viivi Kuismala

23 helmikuun, 2023

Lähdeteos: E. Saarisen ajatuksia elämästä, rakkaudesta & ajattelun ajattelusta

Lähdeteoksen kirjoittaja: Esa Saarinen

Teoriapisteet: 2

Aloittamisen hankaluus

Voitin viime syksynä waltarin, jonka palkintona oli tämä Esa Saarisen teos E. Saarisen ajatuksia elämästä, rakkaudesta & ajattelun ajattelusta. Heti palkinnon voitettuani aloitin lukemaan kirjaa, mutta saavutettuani vajaan puolivälin, se jäi syystä, jos toisestakin kesken. Ennen vaihtoon lähtöäni ajattelin, että tässäpä on täydellinen matkustuskirja, jota lukea aina pikkuhiljaa silloin, kun mieli ja sielu kaipaa rauhaa sekä pohdittavaa. Nyt, helmikuussa 2023 avaan Wordin ja yritän reflektoida lukemaani teosta. Olo tuntuu tyhjältä. Olen vältellyt reflektion aloittamista jo jopa muutaman viikon, sillä en tiedä mistä aloittaa.  

Esa Saarinen tuntuu akatemiankin sisällä niin isosti hypetetyltä filosofilta, että välillä tuntui ihan absurdia lukea hänen kirjaansa. Se antoi samaan aikaan todella paljon, mutta samaan aikaan jätti sisälleni jonkin tyhjän kolon. Tyhjyyden, jonka takia en jostain syystä osaa aloittaa. Pohdin ja heijastin lukiessani asioita paljon itseeni ja pohdin niitä omasta näkökulmastani. Välillä pohdintani menivät jopa todella syvällisiksi ja henkilökohtaisiksi. Missä ne ajatukset ovat nyt? Samaan aikaan haluan sylkeä ulos kaiken ja en yhtään mitään. Miksi? Huomaan asettaneeni itselleni pienen paineen tämän reflektion lopputuloksesta. Kun alkuperäisteos on noin merkittävän ja tunnetun filosofin kirjoittaja, en halua, että oma esseeni menee ihan mönkään.  

Hyväksytyksi kokemisen tunne

Kokemus siitä, että ihminen kokee olonsa rakastetuksi ja hyväksytyksi on todella tärkeää. Ilman näitä yhteisiä jaettuja kokemuksia, olo on helposti turvaton ja yksinäinen. Sen voin allekirjoittaa itsekin, valitettavasti. Hyväksynnän kokemukset heti nuorena lapsena ovat todella tärkeitä. Jos niitä ei koe heti nuorella iällä, saattaa tuntemuksia etsiä eri ihmissuhteista läpi koko tulevan elämän. Meistä jokainen kokee maailman eri tavalla. Toiset ovat herkempiä kuin toiset, toiset tuntevat tuntemuseroja toisia herkemmin.  

Jos hyväksymisen kokemuksia ei koeta, saattaa lapsi tuntea olonsa heti pienestä alkaen epäonnistujaksi, huonolla tavalla erilaiseksi tai jotenkin kelpaamattomaksi. Tällaiset ajatukset voivat olla hyvinkin vahingoittavia, varsinkin pienelle lapselle. Meillä kaikilla on varmasti jotain varhaisen lapsuuden muistoja (hyviä, huonoja, tai todennäköisesti jopa molempia), jotka vaikuttavat elämäämme vielä nykypäivänäkin. Ja tulevat vaikuttamaan pitkään tulevaisuuteenkin.  

Arvostus omaa itseään kohtaan ja itsemyötätunto

Arvostuksesta ja hyväksynnästä lähtee pehmeys ja armo omaan itseen. Koen sen kehittävän itsetuntoa ja –arvostusta. Silloin saan olla oma itseni, vapaasti, ilman suojakuoria. Jos en olisi kokenut mitään vastaavaa aikaisemmin, olisin varmasti alkanut keräämään entistä enemmän kerroksia ja kuorta sieluni ympärille. Myönnän kuitenkin itse olleeni tilanteissa, joissa olen hakenut omalla käytökselläni tietoisesti hyväksyntää muilta, minua ympäröiviltä ihmisiltä. Olen pyrkinyt olemaan kaikkien kaveri ja nyökytellyt hyväksyvästi sellaisille asioille ja näkemyksille, mitä en oikeasti hyväksy. Tässä olen kehittynyt paljon. Saatan kuitenkin edelleen keskustelujen jälkeen miettiä illalla yksin kotona, että toivottavasti jotain sanomaani ei ymmärretty väärin tai minua ei tuomita yhden huonon päivän perusteella aivan kamalaksi ihmiseksi.  

Olen joutunut pettymään eri ihmissuhteissa. Pettymyksen jälkeen sitä joutuu etsimään itseään tietyllä tapaa uudelleen. Tai ainakin miettimään ja reflektoimaan tapahtunutta. Olen tässä aikuisiälläni oppinut, että en pysty täyttämään omia sisäisiä tarpeitani muiden kautta. Se on mahdotonta ja haavoittavaa. Olen joutunut opettelemaan, etten voi miellyttää kaikkia. Nykyään en edes halua miellyttää kaikkia. Olen oppinut kuuntelemaan omia tarpeitani ja arvojani paremmin.  

Vaihto-opiskelu

Saarisen kirjoittaessa pääsystään opiskelemaan Helsingin yliopistoon ja opiskelijaelämästään siellä parikymppisenä, en voi olla ajattelematta omaa oppimisen polkuani. Päällimmäisenä mielessäni on vahviten tietenkin tämä hetki. Täällä minä istun, oman pienen huoneeni sängyllä, Lyonin seitsemännessä kaupunginosassa kirjoittamassa tätä reflektiota. Sekin on muuten kreisi ja mielestäni hauska pikkufakta: täällä kaupunginosien nimet ovat järjestyslukuja. On Lyon ensimmäinen ja toinen, kolmas ja neljäs. Ja niin edelleen. Täällä ei ole kaupunginosilla sen tarkempia nimiä, kuten esimerkiksi Jyväskylän Kangas, Taulumäki sekä Mäki-Matti.  

Palataan takaisin tähän hetkeen. Tämä on kaikki, mistä pieni Viivi olisi vain osannut haaveilla. Ja jossain vaiheessa ei edes osannut haaveilla mistään tällaisesta. Ja jossain vaiheessa jopa haaveili, mutta uskoi sen jäävän pelkäksi haaveeksi. Olen nyt ja tulen varmasti aina olemaan loputtoman kiitollinen tästä mahdollisuudesta. Mahdollisuudesta päästä opiskelijavaihtoon. Erityisesti päästä ja lähteä opiskelijavaihtoon sellaisesta paikasta kuin Jyväskylän Tiimiakatemia, jossa sitä ei vielä paljoakaan tehdä. Mahdollisuudesta kokea jokin näin ainutlaatuinen kokemus, jota voi hyvillä mielin muistella vanhana kiikkustuolista.  

Kasvun oivallukset

Aloittaessani opinnot Tiimiakatemialla, en koskaan olisi ennakkoon osannut kuvitella, miten paljon tuo paikka tulisi kasvattamaan minua ihmisenä. Oma henkinen kasvuni on ollut valtavaa. Totta kai kasvuun on vaikuttanut myös muun elämän isot (ja pienet) samanaikaiset muutokset. Haluan kuitenkin korostaa sitä, miten paljon nimenomaan yksi oppimisympäristö voikaan tehdä.  

Ihan konkreettisen Tiimiakatemia-arjen, tiimin, yhteisön ja kaiken siihen liittyvän lisäksi, yksi iso kasvun paikka on ollut tämä kulunut kevät. Olen koittanut pallotella arkeani vaihto-opiskelun ja Tiimiakatemia-arjen kanssa. Huomaan, että tämän sprintin aikana olen käyttänyt ehkä jopa liikaa tunteja akatemiajuttuihin. Tai en nyt mielestäni mitenkään liikaa liikaa. En ole tehnyt mitään “ylimääräistä”. Mutta ollessani mukana kahdessa projektissa, on projektien eteen tehtävä tietenkin töitä. Tiedän, että muut projektiryhmäläiset varmasti ymmärtävät ainakin osittain tilanteen hankaluuden minun näkökulmastani. Toisaalta mietin silti, pitävätkö he minua niin vahvana osana projektia tällä hetkellä. Käykö heidän mielessään ajatuksia siitä, että en tee tarpeeksi? Minulle itselleni ainakin tulee tunne, että en varmasti tee, jos vertaa heidän työtunteihinsa. Toisaalta minun on täältä käsin ihan mahdotonta edes pystyä (tai yrittää pystyä) samanlaisiin suorituksiin, sillä minulla on täällä kokonaan toinen arki, koulu ja kurssit, mistä suoriutua.  Toisaalta opintojen edistymisen kannalta minun ei ”tarvitsisi” tehdä mitään samanaikaisesti. Haluan kuitenkin pyrkiä pitämään jonkinlaisen yhteyden omaan tiimiini sekä pitämään kiinni minulle jo tärkeiksi muodostuneista projekteista.

Kahden ympäristön välillä pallottelu

Huomaan, että olen vapaa-ajallani tehnyt mieluummin projektitöitä Suomeen päin, kuin edistänyt esimerkiksi ryhmätöitä ja muita täällä päässä. Työn määrä alkaa tuntua nyt todella suurelta, kun lukukauden puolivälikokeita ja esitelmiä alkaa kasaantua. Seuraavassa sprintissä koitan elää enemmän tässä hetkessä, tässä elämässä, mikä minulla on käynnissä nyt täälläpäin maailmaa.  

Toisaalta koen kuitenkin, että yleisesti ottaen olen onnistunut elämään hetkessä ja nauttimaan tästä Länsi-Eurooppalaisesta kaupunkielämästäni. Olen löytänyt täältä uutta tukiverkostoa ympärilleni. Olen oppinut kieltä ja paljon paikallisesta kulttuurista. Olen myös oppinut valtavasti muista kulttuureista, tavoista ja tottumuksista. Bisnesmaailmasta ja sen erinäisistä mahdollisuuksista. Olen oppinut kansainvälistymisestä ja kiitollisuudesta. Tämä reissu (on jo nyt) kasvattanut ja opettanut todella paljon. Ja elämme helmikuun loppua! Jos fiilis on jo nyt tämä, mitähän ajatuksia mahdan käydä läpi toukokuussa.  

Olenko huonompi, kuin muut?

Huonommuuden tunne kulkee tietyllä tapaa yhdessä hyväksynnän kanssa, josta puhuinkin jo aikaisemmin. Kuvailisin huonommuuden tunnetta alentavaksi, ehkä jopa häpeän kaltaiseksi tunteeksi. Jos emme saa hyväksyntää tekemisiimme tai sanomisiimme, saattaa häpeän tunne vallata mielen. Sanoinko jotain väärin? Enkö osannut ilmaista itseäni oikein? Olenko mieluummin hiljaa, kun en ole täysin varma tästä asiasta? Yritänkö mieluummin takellella jotain sanaa, jonka ääntämisestä en ole varma vai annanko vain puheen soljuta ja katson, ymmärtävätkö muut? 

Ensimmäisenä koulupäivänäni täällä Lyonissa ajattelin heti, miten selviäisin opiskelusta oikeassa yliopistossa. Saati sitten yliopistossa ulkomailla, jossa opiskelu tapahtuu englanniksi. Käytännönläheinen Tiimiakatemia-arki on hyvin erilaista verratessa yliopistossa opiskeluun. Myös kielen kanssa olen kokenut hyvin jännittäviä tilanteita. On jännittävää vastata luokassa esitettyyn kysymykseen niin, että kaikki kuuntelevat, kun minä puhun kieltä. Osa opiskelijoista puhuu äidinkielenään englantia, joten omat päänsisäiset paineet ovat suuret. Loppupeleissähän ketään ei oikeasti kiinnosta. Pääasia että minä tulen ymmärretyksi ja toisin päin. Niin asiat ovat pääasiassa menneetkin – oma mieli vain tekee skenaarioista aina helposti suurempia, kuin mitä tilanteet tosiasiassa ovat. Ja ihan oikeasti, täällähän on porukkaa ympäri maailmaa. Enkä tietenkään ole ainut, kenen äidinkieli ei ole englanti. Nyt vähän itsemyötätuntoa! 

Kaikki lähtee vuorovaikutuksesta

Saarinen (2022, 216) puhuu myös omasta yhteydestään hänen kuulijoihinsa. Tämä saa minut ajattelemaan montaa asiaa. Puhuessani toiselle ihmiselle, sanojeni kautta välittyy tietoa, ideoita, ja usein myös pyrkimys johonkin. Kysynkö vai kerronko? Ohjaanko tai johdattelenko keskustelukumppaniani kysymyksellä vai jätänkö sen avoimeksi? Mihin minä pyrin tällä keskustelulla? 

Arvostus ja yhteys dialogissa toisiin ihmisiin on tärkeää. Siinähän me akatemialaiset olemme mitä parhaita, dialogissa. Treeniympyrässä kunnioitamme jokainen toinen toistamme. Meidän tiimissämme, jos myöhästyt, tulet treeneihin mukaan vasta seuraavalta tauolta. Täällä paikallisessa yliopistossa, usea professori ei päästä meitä mukaan enää luennolle, jos olemme myöhässä tunnilta yli 15 minuuttia. Tässä on hyvä huomioida myös kulttuurierot: toisissa kulttuureissa 15 minuutin myöhästely on vielä lyhyt aika. “Myöhästyminen” on normi, eikä siitä puhuta edes myöhästymisenä. Tapaamisen alkaessa klo 10 kaikki tietävät, että se alkaa oikeasti vasta 10.30.  

Keskustelussa tärkeää on, että omia kuulijoita ei unohda. Kaikessa on kyse vuorovaikuttamisesta. Minulla on muutama hyvä ystävä, jotka opiskelevat yliopistossa pääaineena viestintää. He jaksavat aina painottaa sitä, että nykypäivänä ei enää kommunikoida, vaan me vuorovaikutamme. Siispä yritän viljellä tätä sanaa nyt eteenpäin. Mielestäni se jopa kuvaakin tätä molemminpuolista kanssakäymistä paremmin. Mikä onkaan parempaa, kuin toimiva, avoin ja rehellinen keskusteluyhteys toisen ihmisen (ja tietenkin esim. Tiimiakatemialla oman tiimin) kanssa. 

Loppusanat

Jos sinulla on pienikin mahdollisuus tehdä jotain, josta olet aina haaveillut, käytä se. Jahtaa unelmia. Uskalla haaveilla. Niin minunkin piti tehdä. Kuten Saarinen (2022, 114) kertoo, pitää antaa mahdollisuudelle mahdollisuus. Ja näin tein. Ympäristön sanoessa muuta se voi olla välillä todella hankalaa. Joka päivä on mahdollisuus tehdä jotain sinulle merkityksellistä, oli se sitten pientä tai suurta. Pienistä puroista syntyy suuri joki. Loppupeleissä sinä elät ja päätät kuitenkin omasta elämästäsi ja siitä, mihin sen käytät. Elä siis nyt, itseäsi varten.  

You May Also Like…

Digimarkkinointi

Pääsin viimein digimarkkinointikirjan kimppuun, joka on pitkään kulkenut lukulistallani mistään sitä löytämättä....

Intohimona brändit

Tämä kirja päätyi reflektoitavaksi nyt, sillä brändit ja niiden kilpailu on ollut viime vuosina todella kovassa...

0 kommenttia

Lähetä kommentti