Itse tehty, ajatuksia omasta päästä

Täällä karanteenissa istuskellessa on paljon aikaa mietiskellä. Ajatustyössä pääsee yllättävän pitkälle silloin, kun yksinkertaisesti ei ole aikaa muulle kuin juuri sille itselleen, mietiskelylle. Toissa iltana, karanteenin kolmantena päivänä, mielessäni alkoi vaeltelemaan ajatus – mikä minusta tulee isona? Ehkä ensimmäistä kertaa ajatus oli mielessä niin pitkään ja selkeästi, että aivan kuin ajatuksen olisi tuntenut tai sitä olisi voinut kosketella.
Lähdin purkamaan tätä ajatusta päässä rauhallisesti ja syvällisesti miettien ja tässä kirjoittelussa kerron, minkälaista materiaalia mieleni tuotti.

Otin Sara Parikan kirjoittaman kirjan ”Itse tehty” lähinnä viitekehykseksi, omien ajatusten tueksi ja avartamiseksi. Ajattelin, että olisi hyvä kirjoittaa yksi essee painottuen enemmän omiin ”luonnollisiin” ajatuksiin, eikä kirjasta heränneisiin ajatuksiin. Nyt 2022 vuoden alussa onkin hyvä pysähtyä ja kirjoittaa omia ajatuksiaan paperille, pääsee sitten taas aloittamaan lähes puhtaalta pöydältä kokonaan uuden vuoden.

Viimeisen kahden vuoden aikana olen luultavasti kasvanut paremmaksi itsekseni enemmän, kuin viimeisen 5 vuoden aikana yhteensä. Akatemia ja sen mukanaan tuomat ihmiset ovat tehneet tähän sanoinkuvailemattoman suuren vaikutuksen, josta täytyy olla kiitollinen. Tiimiakatemian aikana mieleni on avartunut reilusti sille, että mitä kaikkea sitä pystyy elämällään tekemään. Tämä johtuu myös osittain siitä, ettei jääkiekko ole enää niin iso osa minun elämääni kuin aikaisemmin, tilaa ja aikaa jää näin muillekin ajatuksille.
Joka tapauksessa; akatemian aika on saanut avattua mieltäni eri mahdollisuuksille ja auttanut minua löytämään omia kiinnostuksen kohteitani, ja mikä tärkeintä, tarttumaan niistä kiinni. Esimerkiksi kameran kanssa pyöriminen ympäriinsä ei mitä varmimmin olisi ollut vaihtoehtona tehdä työkseen joku päivä, jos en olisi joskus laittanut hakemuspapereita sisään tiimiakatemialle. Tämä video- ja valokuvaustyö ei ole ainoa asia, jonka tiimiakatemia on nostanut jalustalle omalla kohdalla, mutta se on kuitenkin ehkä isoin, ainakin vielä tällä hetkellä.
Jokaisella ihmisellä on elämissään omat käännekohtansa, etapit, aloitus- ja päätepisteet, pimeät ja kirkkaat hetkensä. Minulle akatemian aika tähän asti on ollut yksi merkittävistä etapeista.

Sara Parikka kertoo kirjassaan olleensa pienestä pitäen henkilö, jota työ on innostanut pienestä pitäen. Hän järjesti kirpputoreja ja kioskeja kirpputorin pihalle, jossa myi itsevalmistamiaan tuotteita. Tämä toi hauskan muiston mieleen omasta nuoruudestani, kun järjestin kirpputoreja kotonamme ja joskus järjestin äidin parturiliikkeen ulkopuolella shampookauppaa. Tämä kuitenkin loppui, kun äiti sai tietää, että olin vienyt hänen myymiä shampoitaan ulos asiakkaille myytäväksi.
En pysty kuitenkaan samaistumaan paljon yhtään Saran kirjan ajatuksiin, selvästi hänellä on ollut hyvin erilainen nuoruus ja polku työelämään kuin minulla tai monella muulla. Tähänkään en pysty samaistumaan, että työ olisi minua innostanut, koska asia ei ollut niin. Tykkäsin pitää koti-kirpputoreja ja myydä äidin shampoita pienenä, koska sain niistä rahaa hankkiakseni haluamani maastopyörän. Silloin aikoinaan näistä teki nautinnollista se, että tiesin jonain päivänä saavani sen maastopyörän ja pääsisin ajamaan sillä, kun nyt saisin hankittua tarpeeksi rahaa sen hankintaa varten. Tämä esimerkki nuoruudestani kuvaa ehkä jollain tavalla nykyistä omaa rahankäyttöä ja työmoraalia. Tykkään tehdä töitä silloin, kun tiedän, että se vie minua johonkin, tai se työn tekeminen tuo minulle jotain.
Tästä samasta syystä olen myös lopettanut työni Maskulla myyjänä aikoinaan. Siellä en tuntenut oloani mukavaksi siitä syystä, että työ ei vienyt minua minnekään, eikä sillä palkalla ollut toiveita oman asunnon ostamisesta seuraavaan 20 vuoteen.
Minulla tarvitsee olla työ, joka selkeästi joko tuo minulle jotain, tai vie minua johonkin.

On mielenkiintoista, miten jotkut asiat ovat niin yksinkertaisesti selitettävissä, mutta silti niitten sisäistämiseen saattaa mennä viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia aikaa. Se on mahtava tunne, kun todella tuntee tajunneensa jonkun asian, ja se yksi asia kirkastaa koko ajatusmaailman sillä hetkellä. Itse sain tuntea tämän tunteen juuri tätä esseetä kirjoittaessani ja silloin, kun kävin näitä ajatuksia läpi päässäni.