Tässä kirjassa Rutger Bergman yrittää muuttaa sitä mielikuvaa, mikä on monilla ihmisillä, että ihmiset ovat luonnostaan pahoja eivätkä hyviä. Hän käy ihmisen pohjimmaisesta luonteesta läpi monia väitteitä, kertomuksia ja tutkimuksia jotka kumoavat myyttiä, että ihmiset ovat toisilleen pahoja. Myytin mukaan ihmiset ovat luonnostaan itsekkäitä, panikoivia ja agressiivisia. Näitä piirteitä estää näkymästä sivistyksen pintakerros, mutta kun se menee rikki ihmisen pahimmat piirteet pääsevät esiin. 

Bergman aloittaa kirjansa kertomalla toisen maailmansodan Englannista, jota saksalaiset pommittavat yhdeksän kuukauden ajan. Pelkästään Lontooseen putosi 80 000 pommia. Tarkoituksena oli saada Iso-Britannia kaaoksen valtaan ja heidän moraalinsa murtumaan. Tähän tietenkin britit vastasivat pommituksilla, joissa yli puolet Saksan kaupungeista tuhoutui ja yli kymmenkertainen määrä ihimisiä menehtyi britteihin verrattuna. Toisin kävi kuin luultiin, ihmiset eivät menneet hysteerisiksi tai taantuneet raakalaisiksi kaaoksen vallassa. Kenttätutkimukset osoittavat että ihmiset auttoivat enemmän toinen toisiaan, ja ottaen huomioon miten vakavissa olosuhteissa elettiin, väestöjen suhtautuminen pommituksiin oli ylättävän tasapainoista ja rentoa.  Ennen kuin britit aloittivat Saksan pommitukset he tekivät tutkimuksen, miten pommitus oli heillä vaikuttanut paikallisiin ja johtopäätös oli, ettei moraliin heikkenemisestä ole minkäänlaisia todisteita. 

Jo pelkästään tämä Bergmanin esipuhe oli niin vaikuttava että se muutti suhtautumistani asioihin. Olen ollut ehkä sen verran kyyninen ajattelija, että luulisin tuollaisen poskettoman väkivallan pistämään ihmiset niin tolaltaan, että heitä ei enää kiinnostaisi mitä kanssaihmisille käy ja he alkaisivat käyttäytyä impulsiivisesti sekä tehdä kaikkea pahaa mitä mieleen juolahtaa. Ottaen huomioon kirjassa vielä puhuttavan 1940-luvusta, milloin luulisi että ihmisellä on ollut jonkinlailla eri käsitys moraalista kuin tänä päivänä.  

Bergman todistaa kirjan aikana lukuisten eri esimerkkien kautta miten ihmiset käyttäytyvät erinlaisissa hätätilanteissa ennemmin olemalla hyvä kuin paha. Se ei ollut ihmeellistä, että niin tapahtuu vaan se että, niin tapahtuu lähes aina. Eihän sen pitäisi olla mikään ihme. Kyllä kun järjellä ajattelee joukkoa ihmisiä, jotka ovat vaaratilanteessa ja jotka auttavat toisiaan sekä tekevät yhdessä töitä todennäköisemmin selviävät, kuin sellainen joukko jossa yksilöt ajattelevat omaa etua ennemmin kuin joukon. Tämänhän voi peilata Tiimiakatemiaan siten, että luuletko selviäväsi paremmin opinnoistasi ajattelemalla joukon vai yksilön etua. 

Kirjassa oli kohta jossa puhuttiin plasebo-vaikutuksesta. Tai oikeastaan sen käänteisestä vaikutuksesta nosebosta, eli jos esimerkiksi koehenkilö syö lumelääkettä, josta luulee tulevansa sairaaksi niin siitä voi myös sitten tullakkin sairaaksi. Näihin vaikutuksiin palataan ja kerrotaan tutkimusesta, jossa rottia jotka ovat olleet erillään häkeissä, joissa toisessa luki fiksut ja toisessa tyhmät. Fiksut selvisivät kokeista paremmin koska niitä oli koskettu alitajuisesti niin kuin niissä olisi ollut jotain erikoista. Tämän jälkeen näytetään tutkimus jossa oli oppilaita ja heidän opettajalleen oli kerrottu ÄO testien perusteella keillä oppilaista oli mukamas eniten potentiaalia. Tutkimusten mukaan he pärjäsivätkin paremmin koulussa kuin aiemmin, mitä luultavimmin opettajan alitajuisen käytöksen takia. Näissä kahdessa tutkimuksessa on kyse pygmalion efektistä, eli kun joltain odotetaan enemmän hän saa todennäköisesti enemmän aikaan. 

Pidän sanonnasta, että ihmiset ovat kuin peilejä. Niin me kai olemmekin, matkimme toisia, peilaamme toisten tunnetiloja, ja niin kuin tässä pygmailion vaikutuksessä käy ilmi, odotuksia. On kuitenkin tärkeää muistaa että tämä toimii myös toistenkin päin, eli jos emme odota toisiltamme tarpeeksi he eivät pakosti pärjää niin hyvin kuin he pystyisivät. On siis todella tärkeää miten kohtaamme ihmiset ja mitä heistä ajattelemme ja odotamme vaikkemme sitä kertoisikaan heille.  

Kun olin lukenut tämän kirjan päädyin sellaiseen johtopäätökseen, että on kyllä tyhmää pelätä ihmisistä vain pahinta ja odottaa huonointa. Maksimissaa tuollaisella ajattelulla ja käytöksellä saa ne käymään toteen. Varsinkin kun olen ajatellut jo valmiiksikin, että suurin osa maailman ihmisistä on ihan normaaleja eivätkä halua muille mitään pahaa. Kun esimerkiksi soittaa asiakkaille ei kannata pelätä mitä siellä vastataan todennäköisesti siellä halutaan auttaa. Tämä kirja myös huojensi sitä, että jos miettii ilmastokriisiä tai muuta sellaista, jossa maailma voi mennä vinksalleen, niin tilanne ei muutu pakosti niin huonoksi mitä voisi kuvitella. Bergman sanookin kirjassaan, että hätätilanteet tuovat ihmisten parhaat puolet esiin. En tunne toista sosiologian tutkimustulosta, joka on yhtä vankasti todistettu ja yhtä suoraan sivuutettu.