Sanottakoon alkuun se, että oman näkemykseni mukaan tämän kirjan teoriapisteet tulevat vain sen pituuden perusteella. Kirja ei juurikaan tarjoa tietoa mitä suoranaisesti voisi käyttää tai soveltaa käytäntöön. Sen sijaan se tarjoaa tarinan. Tarinan, mikä etenee vaikeuksien kautta voittoon. Tarinan, mikä inspiroi ja motivoi tekemään asioita unelmien eteen. 

Elämän polku

Shoe Dog imaisi tarinallaan mukaansa, vaikka lopputulos olikin tiedossa. Kysymys ajautui mieleeni. Miksi matkalla tapahtuvat vastoinkäymiset luovat niin suurta jännitystä, jos lopputuloksen jo tietää. Miksi epäonnistuminen aiheuttaa pelkoa, jos yritykset palkitaan lopussa onnistumisena. Tai miksi epäonnistuminen ylipäätänsä pelottaa.  

Unelmat ovat siitä outo asia, että suurimmatkin unelmat saattavat jäädä toteuttamatta. Miksi? Kun ajatus jostain tavoittelemisen arvoisesta ilmestyy mieleen ja sitä alkaa kehittelemään, se saattaa kasvaa todella mahtavaksi. Mutta miksi sitä ei sitten lähtisi tavoittelemaan, jos sen saavuttaminen olisi niin mahtavaa?  

No yritetään. Sanotaan, että virheistä oppii ja kokemukset kasvattavat. Epäonnistuminen toisin sanoin tarkoittaakin vain toimintatapaa, mikä kyseisessä tehtävässä ei toiminut. Joten jokaisessa epäonnistumisessa opimme tavan, mitä ei kannata kokeilla uudestaan.  

Mistä tämä väärintekemisen negatiivissävytteisyys sitten oikein kumpuaa? Ehkä lapsuudesta. Kun väärästä käytöksestä seurasi rangaistus. Tai ehkäpä koulusta. Kun arvosanat määrittelivät, kuinka hyvä olet. Ehkä epäonnistumisen pelko johtuu vain sen seurauksista. Joutuu aloittamaan alusta (jos oikein pahasti mokaa). Myös seuraukset muille ihmisille vaikuttavat epäonnistumisen pelkoon.  

Ehkä itse epäonnistumien ei pelota. Vaan pelkoa tuottaa se, etteivät tiedot ja taidot riitä onnistumiseen. Ei pelkääkään epäonnistumisen seurauksia, vaan pelkää sitä, ettei onnistu ollenkaan.  

Kirja herätteli eniten ajatuksia tällaisten suurten unelmien tavoittelusta ja varsinkin oman jutun löytämisestä. Phil Knight kun nimenomaan löysi oman juttunsa, kenkien parista. Tuolloin ajat olivat kuitenkin erilaiset. Jos nykypäivänä joku haluaisi löytää kengistä oman juttunsa, niin olisiko se niin ihmeellistä ja omalta tuntuvaa kuin tuolloin. Tarkoitan sitä, että tuolloin pystyit vielä olemaan se suurin ja alan paras kenkien parissa. Mutta miten tänä päivänä, kun kaikki on jo keksitty ja kenkiin tuskin tulee enää suurempia kehityksiä (ennen kuin niillä hypitään kahteen metriin). Onko oman jutun löytäminen tässä maailmassa vaikeampaa mitä pidemmälle tulevaisuuteen mennään? 

Ennen saatoit olla jopa friikki, jos pukeuduit huomattavasti muista eroavalla tavalla. Nykyään ollaan jo melkein sillä tasolla, että vaikka kuinka yrittäisit pukeutua omalla tavallasi, matkit silti jotain toista. Jos siis kaikista tulisi loppuen lopuksi erilaisia, tarkoittaisiko se sitä, että kaikki olisivat samanlaisia. 

Oman jutun löytäminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että se on ainoastaan sinun eikä kenenkään muun. Oma kutsumuksesi voi myös olla se, mitä haluat tehdä kaikkein eniten. Se mitä kohtaan sinulta löytyy suurin intohimo. Mutta ehkä se on myös se ongelma. Maailma on auki meille ja mahdollisuuksia on vaikka ja minne. Sosiaalinen media syöttää naamamme eteen kaiken maailman menestyjät ja hieroo niitä ympäri kasvoja. Sosiaalinen media saa nämä henkilöt näyttämään siltä, kuin he eivät koskaan olisi epäonnistuneet, että jo heti syntyessään he olisivat oman juttunsa löytäneet. Samoin myös Knight sai idean omasta jutustaan noin vain ja tuntui vain onnistuvan kaikessa. 

Mutta ehkä se onkin vain niin, ettei omaa juttuaan tiedä, ennen kuin siihen törmää. Eli pitää kulkea vain eteenpäin. Joku joskus sanoikin: ”Juokse. Jos et pysty juoksemaan, kävele. Jos et pysty kävelemään, ryömi. Mutta mitä ikinä teetkin, älä lopeta liikkumista.” Ei ole niin tärkeää se, että mihin suuntaan menet, kunhan vain aina liikut jonnekin. Tämä on hyvä elämänohje, koska se laittaa sinut tiedostamattasi etsimään oikeaa reittiä. Kun valitset polun ja lähdet sitä seuraamaan, huomaat melko nopeasti, jos se ei todellakaan ole sinulle tarkoitettu polku. Tällöin vain vaihdat polkua seuraavan risteyksen tullessa (jos et halua raivata itsellesi täysin uutta polkua).  

Välillä kuitenkin tuntuu siltä, kuin tämä polku olisi loputon ja loppua ei näy. Tällaisen loputtoman polun seuraaminen on erittäin tylsää ja päämäärätöntä. Miksi nyt kukaan haluaisi kulkea polkua, joka ei johda minnekään tai sen määränpäästä ei vain tiedä. Jos loppua ei ole määritelty, määrittele se itse. Tämä hetki on alku. Minne sijoitat seuraavan loppusi. 

Tavoitteiden avulla luot polustasi mielekkäämmän ja palkitsevamman. Samalla rakennat polustasi turvallisemman, jos asetat tavoitteet tasaisten välimatkojen päähän. Jos asetat vain koko elämäsi ajalle yhden tavoitteen, sen mitä sinun täytyy saavuttaa kuolinpäivääsi mennessä, on sen saavuttaminen erittäin vaikeaa.  

Jos nyt lähtisit matkustamaan autolla Kreikkaan, olisi se erittäin haastavaa ilman minkäänlaisia opasteita tai karttoja. Vaikka tiedät missä olet nyt ja tiedät missä Kreikka sijaitsee, et tiedä oikeita teitä sinne. Välitavoitteita voi elämässä pitää tietynlaisina opasteina ja karttana ohjaamaan näillä monien mahdollisuuksien poluilla. 

Tämä teksti oli varmasti yhtä sekavaa kuin mahdollisuuksien polut tässä maailmassa, mutta toivottavasti opimme tästäkin ajatusmatkasta jotain.