Johtajuuden koulutusohjelman ensimmäisellä intensiivijaksolla valmentajien valikoimista kirjoista silmääni pisti klassikko, josta olin kuullut Tiimiakatemialla monesti. Tarinoissa toistuu mm. Tiimiakatemialta lähteneet tiimiyrittäjät, jotka ovat lukeneet kyseisen teoksen. Kyseessä on jesuiittaveli Anthony de Mellon luennoista koostettu, ja J. Francis Stroudin toimittama kirja Havahtuminen. Tiivis, mutta tajuntaa laajentava teos, joka ammentaa filosofiasta ja hengellisyydestä käsin elämän suurimpia kysymyksiä ja pyrkii ravistamaan lukijansa hereille, eli havahtumaan tietoisemmaksi. Havahtuminen alkaa vastahakoisuudella. Minkä ihmeen takia pitäisi herätä? Konnotaatiot kallossa kaikuvat kulteista, ja mm. Jehovan todistajien “Herätkää!”-lehdestä. Alkuun onkin myönnettävä, että ei halua edes herätä.

Herättely ei luennoitsijan taustoista huolimatta suinkaan ole saarnavaa tai uskonnollista, vaikka tietynlainen abrahamistinen linssi de Mellolla onkin. Sen sijaan se pyrkii ravistamaan lukijansa ulos kaiken kaltaisista ehdollistumisista putsaten pöydän ja avaten nerokkaasti sokraattisen ajatuksen siitä, että tietää vain, ettei tiedä mitään. Vaikka edellä mainittu on läntisen filosofian kulmakivi, ammennetaan kirjassa myös itäistä filosofiaa. Etenkin sisäiseen tyyneyteen ja meditaatioon yhdistetty Zenin käsite toistuu sivuilla tai on luettavissa rivien välistä. Kirja ei tarjoa valmista oppien kokoelmaa, vaan totuuden sijaan haluaa hahmottaa totuuden esteitä. Selvimpänä vaikutteena kuitenkin hahmottuu uusplatoninen ajatteluperinne. Erityisen monta kertaa viitataan teologiin, joka tunnettiin nimellä “mestari Eckhart”. Itselle tulikin luonnollisesti kirjasta mieleen toisen Eckhartin, Tollen (joka vaihtoi nimensä mestari Eckhartin mukaan), ajatukset. Kirjaa lukiessa auttoi suuresti, että oli perehtynyt edellä mainittuihin asioihin jo ennen kirjan lukemista.

Syvemmälle sivuille uppoutuessa hahmottuu kuva ihmisyydelle tyypillisistä ehdollistumista. Onnellisuudelle asetetaan rajaehtoja & tulevaisuudesta luodaan ansa, joka johtaa jatkuvaan jahtaamiseen ja tavoitteluun. Lajityypillisiä tavoittelun kohteita ovat hyväksyntä, status, valta, raha ja menestys, jotka johtavat “sitten kun” ajatteluun ja tietoisen läsnäolon voiman kadottamiseen ja leimojen jahtaamiseen. Kehäkuvitelma johtaa usein ahdistukseen ja masennukseen. Havahtuminen kuvataan rauhan ja rakkauden lähteenä, joka riisuu ohjelmointia ja ehdollistumiamme. Jopa hyvän tekeminen avataan taipumuksena terveeseen itsekkyyteen jota sopii tarkkailla tietoisesti. Kirjan mukaan pahinta rakkautta on tehdä hyvää, jotta ei saisi itse pahaa oloa. Oma näkemykseni asiasta on se, että hyvesignalointi on toissijainen seikka jos teoista seuraavat vaikutukset tuovat seurauseettisesti utilitääristä hyvää.

Myös kirjasta on rivien välistä luettavissa seurauseettisyys. Ideologiat, aatteet ja uskonnot ovat vain niin hyviä kun niitä allekirjoittavan ihmisten sydämet. Myös edellä mainitut kuvataan kuitenkin “leimoina”, jotka eivät ole yhtä kuin minuus. Kärsimyksen alta löytyy de Mellon mukaan halu samastua näihin ulkopuolisiin leimoihin. Tässä vaiheessa hypätään syvempään päätyyn, mutta luennoitsija ei lähde metafysiikan onkaloihin vaan pyrkii avaamaan mahdollisimman kansantajuisesti. Käsite, ei ole yhtä suuri kuin todellisuus tai sana yhtä suuri kuin asia johon viitataan, koska käsitteiden tulkinta on niin hajautunutta ja kielemme ns. todellisuuden pirstaloimista.

Kun hirttäydymme leimoihin alamme samastumaan niihin ja toimimaan mekaanisesti niiden mukaan. Tämä koskee myös tunne-elämää. Kirjan mukaan ei ole mielekästä kokea “olevansa masentunut” vaan todeta “kokevansa nyt masennusta”. Käsitteiden ja todellisuuden välistä kuilua ei kurota kiinni kielellä vaan tietoisuudella. Tietoisesti toimiessa tunteet eivät saa valtaa kun kohdataan esimerkiksi pahaa, täten edessä ei ole yhden ongelman (pahan) sijasta kaksi ongelmaa (paha ja negatiivinen reaktio) ja voidaan toimia proaktiivisesti reaktiivisuuden sijasta. Tässä oli suuri kolahdus omalla kohdallani. Olen kertonut valtavasti ongelmiani kahdella samastuen negatiivisiin tunnereaktioihini. Kun toimitaan ilman tuplaongelmaa, voidaan olettaa, että tuotetaan seurauseettisesti tehokkaampia tuloksia. Tästä voi ammentaa valtavaa voimaa johtajuuteen ja tämän kautta voi ymmärtää syvemmin Tiimiakatemialla kiertävän lausahduksen “Ihmiset eivät riitele, asiat riitelevät”.

Tietoisuuden tiellä olennaisena työkaluna toimii itsehavainnointi. Itseä on havainnoitava, mutta ei pyrittävä muuttamaan. Muutosta ei voi pakottaa, voi vain oivaltaa. Havahtuminen ei ole asia, joka voisi olla to-do-listalla ruksattava. Heräämistä ei voi suorittaa. Valmiita vastauksia tai suoraa tietä ei anneta, mutta kiintoisaa perspektiiviä kylläkin. Lähimpänä konkreettista polkua löytyi kuitenkin seuraavanlainen ote: “Ihmiset syyttelevät kovin ahkerasti kaikkia muita, elämää, yhteiskuntaa, naapuriaan. Sillä tavoin ette ikinä muutu; jatkatte painajaisuntanne ettekä koskaan herää. Toteuttakaa siis tätä ohjelmaa vaikka tuhat kertaa: a) tunnistakaa itsessänne olevat kielteiset tunteet; b) ymmärtäkää, että ne ovat teissä, eivät maailmassa tai ulkoisessa todellisuudessa; c) älkää pitäkö niitä “minän” oleellisina osana, vaan nähkää, että ne tulevat ja menevät; d) ymmärtäkää, että kun te itse muututte, kaikki muuttuu”.

Syvä tiedostaminen kulkee asioista ajatuksiin ja ajatuksista ajattelijaan. Minuus, joka ei ole havaintojen kohteena (haluten hyväksyntää tai arvostusta) tai leimojen vallassa toimintaan, jonka kauneus ei synny toiminnan muuttumisesta mekaaniseksi tavaksi, vaan havaintojen selkeydestä ja vastauksen oikeaan osuvuudesta. Tämä on osin paradoksaalista koska uskaltaisin väittää, että kestävän havahtumisen tapahtumiseksi, on siitäkin tultava jonkinlainen tapa. Omana ongelmanani on ollut, että olen monesti tiedostanut monet kirjassa mainitut asiat, mutta en toiminut tietoisesti sitoutuen. Tämä on saanut minut ajoittain torkkumaan painajaisunia joissa juoksen leimojen perässä ja ajaudun noidankehään jossa tunneli pimenee ajoittain hyvinkin synkäksi. Anthony de Mello vetääkin nerokkaasti rajaviivan itseensä uppoutumisen ja itsehavainnoinnin sekä tietoisen toiminnan välille. Tiedostava =/= tietoinen.

Kirja päättyy kauniiseen tarinaan johtajuudesta kuvaten kasvattaja, kirjalija ja Summerhill-koulun perustaja A.S. Neillin metodeja sekä antaen uutta näkökulmaa myös tärkeimpään käsilläni olevaan johtajuushaasteeseen, vanhemmuuteen. Hänen filosofiansa lähtöoletus on, että lapsissa asuu hyvyys “sisäinen jumala” ja aikuisten yritykset muovata moraalikäsitysten kautta ovat korruptoivia. Lasten annettiin muodostaa omat arvonsa rakastettuina niin, että he kokivat, että heidän puolella oltiin. Summerhillin tapauksessa tämä loi erinomaisia tuloksia ja kyseinen koulu toimii tänäkin päivänä. Anthony de Mello käyttää vertausta lapsiin sillä havahtuessamme maailmaan, voimme nähdä sen jälleen lapsenkaltaisesti ällistyen ja arvostaen (NYT) tätä hetkeä, jota luonnehditaan kirjassa iänkaikkisuudeksi.

Kirja toimi havahduttavana ja ajatuksia herättävänä teoksena, jota en kuitenkaan täysin niellyt purematta. Tietoisen läsnäolon työkaluina ja polulla konkreettisesti auttavina keinoina on ollut itselleni meditaatio ja hengitysharjoitukset. Huomaan, että niiden jäädessä pois päiväjärjestyksestä on helpompi ajautua tiedostamatta kehäkuvitelmiin, riippuvuuksiin ja eksistentiaaliseen angstiin. Negatiiviset tunteet ovat vieneet syvemmälle ongelmien onkaloihin ja alkaneet heijastua jo ulkoiseen arkeen. Keskittymisvaikeuksiin on vastattava rutiineilla ja tavoilla, mutta ilman ponnistelevaa suorituskeskeisyyttä. Tyynenä tietoisesti itseään rehellisesti havainnoiden pääsee stressaamisen sijasta parempiin tuloksiin. Arkijärjelle ristiriitaisesti on päästettävä irti, jotta voi johtaa itseään ja muita.