Vai tunnelukot. Niitä on tullut paljon pohdittua tässä parin viime vuoden aikana, kun olen jollain tapaa kypsynyt ihmisenä ja alkanut kyseenalaistamaan tuttuja toimintatapoja sekä sitä, millaisia tunteita eri tilanteet mussa herättävät ja miksi. Tätä kirjaa lähdin kuuntelemaan mielenkiinnosta siihen, olenko tunnistanut asioita itsessäni oikein ja mistä ne tunteet voisivat johtua.

Uskon että tunnelukkoja on kaikilla, suuria tai pieniä. Tunnelukot syntyvät lapsuudessa, kun lapsi jää vaille tarpeidensa tyydyttämistä erilaisissa tilanteissa. Hänen tunteitaan ei validoida, sisaruksista pidetään enemmän, pakotetaan syömään, vanhemmat ryyppäävät tai riitelevät, ja lista vain jatkuu. Tuskin meillä kenelläkään on ollut täydellinen lapsuus täydellisessä kodissa, jossa kaikki olisi aina ollut vain pääsiäismunien maalausta ja joululaulujen laulamista.  

Kirjassa puhutaan erittäin paljon isi- ja äitiongelmista, joista tunnelukot Takasen mukaan syntyvät ja joiden takia olemme sellaisia kuin olemme tänä päivänä. Niiden vaikutusta on mielestäni korostettu vähän liikaa. Elämässä on paljon muitakin käännekohtia kuin vain se, millaista huomiota saat lapsuudessa ja miten sinua siellä rangaistaan tai palkitaan. Ne eivät pelkästään rakenna sinua ihmisenä. Eivätkä kaikki lapset ole samalla tavalla tunneherkkiä. Kirjassa sivuttiin myös traumoja, jotka ovat myöhemmällä iällä syntyneitä ongelmia tunteiden käsittelyssä. Traumat käyttäytyvät pitkälti samoin kuin tunnelukot. Traumaattinen kokemus ei kuitenkaan johda automaattisesti trauman syntymiseen, sitä voidaan estää käsittelemällä traumaa ammattitaitoisesti heti traumaattisen kokemuksen jälkeen. Käsittely tarkoittaa lähtökohtaisesti asian purkamista keskustellen turvallisen henkilön kanssa.

Kirjassa puhuttiin paljon tunnelukkojen tunnistamisesta ja avaamisesta erilaisten tehtävien ja harjoitusten kautta. Itse lähdin pohtimaan sitä, onko tunnelukkojen avaaminen aina hyödyllistä. Onko niiden avaamiselle oma aikansa? Onko jokainen hetki elämässä oikea hetki lähteä työstämään tunnelukkoja tai traumoja?

Tätä voi miettiä vähän kahdelta kannalta. Jos kokee oikeasti, että elämä olisi huomattavasti parempaa asioiden käsittelyn jälkeen, on varmaankin turha lähteä lykkäämään vaikeita asioita. Ihmisen elämä on kuitenkin pitkä ja tietyn mittainen epämukavuus voi tuoda paljon mukavuutta jatkossa. Itse en kuitenkaan usko, että lukkojen käsittely voisi olla joka tilanteessa hyödyllistä. Uskon että ihmisten luonteenpiirteet sekoittuvat pitkälti siihen, mikä koetaan tunnelukoksi ja mikä luonteenpiirteeksi: ”mä nyt vaan olen tällainen”. Omiin piirteisiinsä turtuu, myös ihmiset ympärillä turtuvat niihin. Niitä ei tietoisesti käsittele joka päivä. Niiden kanssa vain elää. Onko silloin elämänlaatu aina huonoa?

Mielestäni ei. Tunnelukot syntyvät siitä, kun lapsi suojelee itseään tietyiltä tunteilta. Itsensä suojeleminen ei mielestäni ole huono asia ollenkaan. Kirjassa kuitenkin kerrotaan, että nämä lapsen kehittämät mekanismit itsensä suojelemiseen eivät yleensä ole toimivia keinoja aikuisen elämässä. Ei ole esimerkiksi enää yleisesti hyväksyttävää juosta esiintymistilanteessa lavalta pois pissien housuun. Tunnelukkoja on kuitenkin erilaisia ja mielestäni niiden ratkomiseen voi tietoisesti valita siihen sopivan ajan. Itse koen että tunnelukot, joita olen tunnistanut itsessäni, eivät aktiivisesti huononna elämänlaatuani. En aio vielä lähteä aktiivisesti työstämään niitä, sillä tällä hetkellä minulle riittää että olen havainnut ne, tiedostanut ne ja ymmärrän minkälaisilla stepeillä voisin lähteä niitä ratkomaan. Tiedän myös, millä tavalla elämänlaatuni tulisi muuttumaan näiden asioiden ratkomisen seurauksena. Aion kuunnella kyseisen kirjan vielä uudemman kerran kun olen sellaisessa tilanteessa, jossa olen avoimempi siirtymään seuraavia steppejä pitkin eteenpäin. Nyt se on vielä liian aikaista. Murra tunnelukkosi-kirja ei ollut kuitenkaan mulle väärä kirja tähän väliin – uskon että se taas nosti teoriatietoani tasoa ihmisten käytöksestä ja syistä käytökseen, myös itseni kohdalla.