Lauri Järvilehdon ”Hauskan Oppimisen Vallankumous” oli mielenkiintoinen kirja ja se vahvisti omia ajatuksiani siitä, mikä on hyvä tapa oppia, tai ainakin mikä toimii minulle itselleni.

Pelaa ja opi

Järvilehto kertoo kirjassaan, että oppijan tulee oppimisessa voida toteuttaa kolmea perustarvetta: Autonomiaa, Kompetenssia ja yhteenkuuluvuutta. Autonomialla Järvilehto tarkoittaa, ettei oppijan tule opiskella vain miellyttääkseen ulkoisia auktoriteetteja, kuten opettajia tai vanhempiaan. Kompetenssilla tarkoitetaan, että oppijalle suunnatut tehtävät ovat sopivan haastavia, eivätkä liian helppoja tai vaikeita. Yhteenkuuluvuudella taas tarkoitetaan johonkin yhteisöön kuulumista. Järvilehdon mukaan nämä perustarpeet täyttyvät parhaiten nettipelejä pelatessa.

Pystyn samaistumaan nettipeleihin ja niiden kautta oppimiseen, sillä ollessani 3. luokalla aloin pelaamaan verkossa englanninkielisiä pelejä samaan aikaan, kun aloimme opiskella koulussa englantia. Ei mennyt kauaakaan, kun huomasin, että englanninkielentaitoni oli paljon ikätovereitani parempi ja kiitos siitä kuului verkkopelaamiselle. Pelasin verkossa ensisijaisesti pitääkseni hauskaa kavereideni kanssa, mutta sivutuotteena opin jatkuvasti englantia, sillä pelaaminen vaati yhteistyötä erimaalaisten ihmisten kanssa.

Opin siis parhaiten tehdessäni sitä mistä pidän ja siihen pyrin myös akatemialla. Verkkosuunnittelun ja visuaalisten ilmeiden luomisen parissa pääsen samanlaiseen flow-tilaan, kun verkkopelejen parissa, sillä koen sen hauskaksi ja mielenkiintoiseksi. Verkkopeleissä ja verkkosuunnittelussa on yhteistä myös se, että niissä voi kehittyä jatkuvasti paremmaksi ja kehitys on helppo huomata, mikä motivoi ainakin itseäni jatkamaan työskentelyä.

Intohimo

Olen aina ollut koulussa ns. ”häirikkö” ja minun on ollut hankala keskittyä oppitunneilla, varsinkin jos käsiteltävä aihe ei ole kiinnostanut minua yhtään. Ala- ja yläasteelta selvisin keskittymisvaikeuksistani huolimatta kuitenkin keskivertoa paremmin arvosanoin, mutta lukiossa aloin huomata, että jäin muista jälkeen sillä en seurannut tunneilla. Tämän vuoksi oma lukiotaipaleeni venähtikin viiden vuoden pituiseksi. Pidin lukiossa vain kahdesta oppiaineesta, englannista ja matematiikasta, ja muiden opiskelemiseen minun oli todella hankala löytää motivaatiota. Sain kaivettua motivaation kirjoittaa ylioppilaaksi vasta, kun muut alkoivat epäillä, etten koskaan valmistuisi. Lukiosta jäi siis lakin lisäksi käteen oppi siitä, että en halua koskaan enää opiskella vaan opiskelun ilosta, vaan haluan tuntea paloa opiskelemaani asiaa kohtaan.

Tästä syystä päädyin hakemaan opiskelemaan Tiimiakatemialle. Olen aina ollut motivoitunut kehittämään itseäni, eikä työelämään siirtyminen lukion jälkeen ollut minulle edes vaihtoehto. En kuitenkaan halunnut mennä kiduttamaan itseäni yliopiston tai ammattikorkeakoulujen luennoille, joten kun kuulin Tiimiakatemiasta ystävältäni Samulilta, tiesin heti löytäneeni oikean opiskelupaikan itselleni. Koenkin saaneeni ensimmäisestä kahdesta vuodestani akatemialla irti enemmän, kuin viidestä epämotivoituneesta vuodestani lukiossa.

Akatemian oppimismalli on sopinut minulle täydellisesti, sillä olen pystynyt keskittymään siihen, mikä minua kiinnostaa ja missä haluan kehittyä. Akatemialla ihmiset nähdään yksilöinä, joilla on yksilölliset mielenkiinnonkohteet ja tavoitteet, eikä koko massaa koiteta kouluttaa samoihin raameihin. Tällaista opiskelun tulisikin mielestäni olla; opiskele tekemään mitä rakastat, eikä mitä muut tarvitsevat.