Menestymisen termi sai ainakin uuden merkityksen luettuani Mika Poutalan Mitä menestyminen vaatii? -kirjan. Nyt se tarkoittaa sitä, että saavuttaa omat tavoitteensa onnistuneesti. Se ei siis välttämättä näy ulospäin, sillä menestyminen on paljon muutakin kuin varakkaat ja kuuluisat ihmiset. Menestyneiden ihmisten tavoitteet ovat heidän unelmiaan, jotka he ovat kirjoittaneet ylös ja lähteneet suunnitelmallisesti tavoittelemaan niitä. He elävät arvojensa mukaista merkityksellistä elämää. Syy menestymisen tavoittelullekin piilee merkityksellisyyden tunteessa. Jos saavuttaa elämässään unelmiaan ja on tehnyt niiden eteen töitä, tuntuu elämä paljon merkityksemmältä kuin elämä, jossa vain ajelehditaan.

Kirja oikeastaan sai pohtimaan omia ajatuksiaan syvästi. Mietin esimerkiksi sitä, haluanko menestyä ja sitä, tarvitseeko kaikkien ihmisten haluta menestyä. Ehkä motivoiduin tavoittelemaan enemmän omia unelmiani, mutta toisaalta myös vahvistui ajatus siitä, että en halua elää koko elämääni suorittaen elämää niin, että pääsen omiin tavoitteisiini. Ihanteellistahan tietysti on, että tavoitteisiin voi päästä vain luomalla uusia tapoja, jolloin jokaista tekemistä ei tarvitse aina pohtia ja punnita, että viekö se kohti unelmaa. Monesti haluan vain tehdä päätöksiä fiilispohjalta, ja tehdä päätös sen mukaan, miltä sillä hetkellä tuntuu. Ehkä toisaalta sekin voi olla omien arvojen mukaan elämistä. Jos haluaisin tehdä jopa enemmän intuitiivisia päätöksiä fiilikseen pohjautuen, voisi sitä kai pitää eräänlaisena elämäntapana ja arvona, että haluaisin esimerkiksi elää hetkessä ja tehdä juuri niitä asioita, joita haluaisin tehdä. Isommat haaveet ja tavoitteet tietenkin vaativat todennäköisesti uhrauksia, suunnittelua ja tietoista työstämistä unelman eteen.

”Viivyttely tappaa unelmat”, toteaa Mika Poutala kirjassaan. Hän vinkkaakin, että asia täytyisi tehdä heti tai vähintään tekisi suunnitelman siitä, milloin asian hoitaa. Tämä onkin ollut itsellä kompastuskivenä. Saan jonkun idean, mutta se unohtuu, jos sitä ei ehdi heti tekemään. Laitan sen todo-listalle, jota en kuitenkaan aktiivisesti muista seurata. Sama on joissain henkilökohtaisen elämän projekteissa, joiden aloittaminen on aina vain viivästynyt, kun niitä ei muka ehdi tai muista aloittaa. Suunnitelman tekeminen konkreettisin stepein ohjaisi toimintaa kohti tavoitetta. Ensin toki on määriteltävä itse tavoite. Oppimissopimuksissakin, voisi tärkeimmälle/tärkeimmille tavoitteille tehdä konkreettisemman suunnitelman, miten ne tavoittaa.

Tavoitteiden tulisi olla mahdollisimman selkeitä ja mitattavia. Kirjassa sanottiinkin, että tavoitteen pitäisi olla niin selkeä, että viisivuotiaskin osaisi sanoa, onko se saavutettu vai ei. Tavoite tulisi kirjoittaa ylös ja vinkkinä oli, että siitä laittaisi myös taustakuvan tietokoneen tai kännykän näytölle. Mitä useammin näät kirjoitetun tekstin tai kuvan tavoitteestasi, sitä nopeammin se uppoaa alitajuntaan, ja kun se tajuaa tavoitteen olevan tärkeä, rupeaa se tekemään työtä sen puolesta. Tavoitteelle pitää myös asettaa deadline ja tämän minä jo tiedänkin hyvin, sillä viimetipan ihmisenä ilman deadlineja, asiat eivät varmaan ikinä valmistuisi. Omia deadlineja en ole kuitenkaan vielä onnistunut noudattamaan, vaan tarvitsen ulkopuolisen paineen sille. Siinä on siis vielä opeteltavaa. Isoin syy siihen varmaan on, että en ole luonut tarpeeksi tarkkaa suunnitelmaa siitä, miten saan asian hoidettua deadlineen mennessä. Esimerkiksi opiskeluissa tarkan lukusuunnitelman tekemisestä olisi varmasti hyötyä. Kirjan esimerkistä tajusin, että jos lasken sivumäärän, joka minun tulisi lukea päivittäin, kannattaa se minimimäärä kertoa kahdella, jotta tavoite olisi oikeasti saavutettavissa, sillä sehän on fakta, että joka päivä ei kuitenkaan tule luettua, vaikka sitä kuinka yrittäisi.

Eräs työkalu, jonka kirjasta opin oli seuraavanlainen:

1. Kirjoita syyt, jotka ovat olleet esteenä tavoitteen saavuttamiselle, tai jotka ovat vaikuttaneet siihen, että olet ajautunut pois ihannetilanteesta.
2. Ota jokainen syy kerrallaan käsittelyyn ja kirjoita vähintään kolme asiaa, mitä voit tehdä korjataksesi asian eli mieti, mitä hyviä tapoja voit tuoda niiden tilalle.

Poutalalla oli myös muutama vinkki ja harjoitus ajatuksen voimaannuttamiseen:

1. Aloita päivä ajattelemalla kolmea asiaa, joista olet kiitollinen.
2. Ennen kuin lähdet aamulla kotoa, pysähdy peilin ääreen ja sano itsellesi, että tästä tulee hyvä päivä.
3. Lue kirjoja ja opi muilta menestyneiltä. Kirjat voivat avartaa ajatusmaailmaa hurjasti.
4. Nouse ylös, tee kymmenen pomppua hymyillen, pysähdy ja nosta leuka ylös, hartiat taakse ja ota syviä hengityksiä. Tämä saa innostumaan ja voimaantumaan.
5. Vaihda ajatus ”mitä tää haittaa” ajatukseen ”mitä tää hyödyttää”.

Uskon, että ajatuksella on oikeasti suuri voima. Kokeilin kuitenkin kerran positiivisuushaastetta, jossa joka päivä piti kirjoittaa ylös positiivisia asioita. Jaksoin tehdä sitä ehkä pari viikkoa, kunnes muut kiireet veivät mukanaan, enkä enää muistanut tehdä sitä. En siis ollut tarpeeksi päättäväinen haasteen kanssa ja en ehkä uskonut, että sillä yksistään olisi voinut olla niin suuri vaikutus. Poutala puhuikin siitä, että ihmiset monesti aloittavat jonkun tavan, mutta lopettavat sen ennen kuin, siitä ehtii oikeasti muodostua tapa. Muutokset usein vaativat ja kuluttavat voimia, joten on mukavampi ja helpompi vain luovuttaa, mutta toisaalta muutoksen luomia etuja ei pääse ikinä kokemaan. Ongelma on ehkä siinä, että ei ymmärrä, mitä siinä menettää tai ei pysty näkemään, että toiminnalla voisi oikeasti saavuttaa isoja asioita.

Ravinnosta oli myös ohjeistuksia, mutta ne olivat suurimmaksi osaa jo tuttuja. Hyvä saada muistutusta kuitenkin siitä, miksi hyvää ravintoa kannattaisi noudattaa. Kirjassa oli myös Poutalan muutama lempivälipalaresepti. Liikunta on toinen, josta myös olen kyllä kuullut jo paljon. Hyvänä muistutuksena oli erityisesti se, että liikunta auttaisi stressinsietokykyyn. Varsinkin silloin, kun on kiireistä kouluhommien kanssa, jää liikunta helposti pois aikataulusta. Se on kuitenkin huono, sillä erityisesti kiireisinä aikoina täytyisi sietää hyvin stressiä.

Poutala esitteli oman viikkorakenteensa ja sen, mihin aikaa kuluu viikossa. 168 tuntia kuulostaa isolta tuntimäärältä ja minun kannattaisikin tehdä samanlainen taulukko, jonka Poutala oli tehnyt. En halua elää minuuttiaikataululla, mutta taulukko voisi herättää kyllä siihen todellisuuteen, että aikasyöpöt vievät todella ison ajan viikosta.

Kirja herätti ajatuksen, että minun pitäisi unelmoida enemmän. Vaikka tulevaisuuden ammatin miettiminen ahdistaa, on elämässä paljon muutakin, mitä voin unelmoida ja niiden ei ole pakko edes viedä minua kohti mitään ammattia. Voin unelmoida myös vaikka vaan ihanasta päivästä ystävän kanssa tai kivasta reissusta. Minulle on aina ollut vaikea miettiä, että mitä haluaisin tehdä esim. tulevaisuudessa. Uskon, että hetken miettimisellä syntyisi kuitenkin paljon vapaa-ajan asioita, joita haluaisin tehdä tai saavuttaa. Näille unelmille voisi miettiä toiminta suunnitelmat tai vähintään ainakin kirjoittaa ylös.