Asiat eivät ole niin huonosti kuin luulemme – tai näin väittää ainakin Hans Rosling vuonna 2018 julkaistussa teoksessaan ”Faktojen maailma – Asiat ovat paremmin kuin luulet”. Roslingin asiantuntemuksen taustana toimii hänen lääkärin ammattinsa, jonka perustalta hän on urallaan keskittynyt eritoten kansainvälisten terveyskysymyksien tarkasteluun ja niistä luennoimiseen. Tämä on läsnä myös Faktojen maailma -teoksessa, jossa aluksi esittämäni ja kirjan kannessakin komeilevan teesin tueksi tarjotaan syväluotaava katsaus siitä millaisena maailman tilaa ja -terveyttä koskevat kysymykset näyttäytyvät, sekä mikä niiden tosiasiallinen faktoihin pohjaava trendi tai nykytilanne oikeastaan on.

Teoksen alussa Rosling testaa lukijansa esittämällä kolmetoista faktakysymystä, jotka kartoittavat lukijan tietämystä esimerkiksi köyhyydestä, naisten asemasta, sekä väkiluvun kasvun trendeistä. Niinpä myös minä tartuin kynään ja paperiin Roslingin kehotuksesta ja aloitin vastaamaan tietovisaan. Kolmestatoista kysymyksestä vastasin itse oikein yhteensä yhteentoista kysymykseen. Harhaan menin ainoastaan kysymyksissä koskien luonnonkatastrofien trendisuuntaa, sekä maailman väkiluvun jakautumista. Täten en myöskään suoraan vakuuttunut Roslingin kirjan perustana toimivasta premissistä, sillä asiathan vaikuttivat itseasiassa olevan muutamaa yleissivistyksen aukkoa lukuun ottamatta juuri niin kuin oletin. Kuitenkin kirjassaan Rosling paljastaa, että arvostetuista tutkijoista, opettajiin ja yliopisto-opiskelijoihin tulokset ovat omaani yleisesti heikompia ja korostetun pessimistisiä – itseasiassa niinkin merkittävästi, että Rosling vertaa keskivertaisesti kyselyyn vastaajan tietämyksen olevan heikommalla tasolla kuin sattumanvaraisesti vastailevan simpanssin, jonka todennäköisyys osua oikeaan on 33 %. Vaikka testi ei osunut täysosumaan kohdallani pyrkimällään tavalla, olin valmis kuulemaan, mitä Roslingilla oli sanottavana tavastamme ymmärtää maailmaa.

Ennen Roslingin teoksesta saamiini suurimpiin oivalluksiin etenemistä, on kuitenkin mielestäni tärkeää osoittaa vielä hieman kritiikkiä teosta ja etenkin sen ytimen perustana toimivaa testiä kohtaan. Rosling esittää testin yhteydessä kysymysten olevan ”kiistattomia tosiasioita maailman tilasta”. Rohkenen kuitenkin olla tämän kanssa osittain eri mieltä. Testissä esitetään esimerkiksi väittämä siitä, että maailman äärimmäisessä köyhyydessä elävän väestön osuus olisi lähes puolittunut. Tämä väittämä pohjaa YK:n Agenda 2030 -tavoitteisiin, joiden suurimpana onnistumisena kyseistä aikaansaannosta pidetään. Kuitenkin kiistanalaisena voidaan pitää sitä, kuinka köyhyyden puolittumista mitataan. YK:n määritelmässä 1,91 dollarin ylittävää päiväkohtaista ansiota pidetään absoluuttisen köyhyyden rajapyykkinä. Kuitenkaan köyhyyden numeerinen määrittely ja sen toteutuminen käytännössä ei vielä sinänsä puhu esimerkiksi köyhyyden kokemuksen vähentymisestä tai suhteellisen köyhyyden esiintyvyyden puolittumisesta. Mielestäni kuvitteellisen määrittelyn perusteella, ei vielä voida kertoa, miten asiat faktuaalisesti ovat koskien esimerkiksi köyhyyden tuomaa tosiasiallista luonnetta kohtaan. Rosling itse väittää äärimmäisen köyhyyden puolittumisen olevan nykyaikamme suurimpia osoituksia siitä, että asiat ovat menossa parempaan suuntaan, joten on tärkeää suhtautua etenkin tähän osuuteen testissä kriittisesti. Kyseenalaisena pidän myös testin kysymystä, jonka vastauksena osoitetaan sukupuuton partaalla olleiden tiikereiden, isopandojen ja mustasarvikuonojen olevan nykyään yhtä uhattuja, kuin ennenkin. Se, että tavallinen testin tekijä ekstrapoloi intuitiivisesti tietonsa sukupuuton vaarassa olevien lajien lisääntymisestä myös näihin lajeihin ei mielestäni vielä osoita, että vastaajan maailmankuva olisi vääristynyt pessimistiseen suuntaan – etenkin kun ottaa huomioon, että lajit ovat edelleen yhtä uhanalaisiksi luokiteltavia. Samaa mieltä olen kuitenkin Roslingin kanssa siitä, että tilastoihin ja statistiikkaan perustuva kvantitatiivinen tarkastelu on teoksen premissin kannalta oleellista ja auttaa luomaan faktaperustaista kuvaa maailmantilasta. Kuitenkin saavuttaakseen kuvan ”faktojen maailmasta” tulee olla varovainen, ettei tarkoitus pyhitä keinoja.

Mistä pessimismi kumpuaa?

Rosling esittää teoksessaan, että systemaattisesti pessimistiseen maailman tilan ja sen kulkusuunnan hahmottamiseen vaikuttaa erityisesti pyrkimyksemme vastakkainasetteluun tai kahtiajakoon: ajatukseen meistä ja heistä, sekä pakkomielteisyytemme näiden väliseen eroon. Esimerkiksi teoksessa nousevat esiin keskustelut ( joissa puhutaan kolmannesta maailmasta ensimmäisen maailman perspektiivistä) kulkevat kutakuinkin näin: ”He eivät voi elää niin kuin me” ja siitä, kuinka tämä nähdään uhkana maailman tilan jatkumolle. Jako meihin ja heihin pitää Roslingin mukaan myös vanhentunutta mielikuvaa siitä, että maailma olisi jotenkin kahtia jaettu. Sen sijaan hän huomauttaa, että ajan kuluessa myös köyhät ovat vaurastuneet ja maailma tulisi itseasiassa jakaa tulo- ja elintason mukaan parhaiten neljään tasoon, joista suurin osa ihmisistä sijoittuu jonnekin keskimaastoon. Mikäli tämän kehityksen mukana ei ole maailmankuvan kanssa pysynyt tällä vuosisadalla on varmasti helppo nähdä maailma ”ensimmäisen maailman” norsunluutornista kurjana paikkana, jossa suurin osa ihmisistä ponnistelee elämän perusedellytysten veitsenterällä. Itse myös ajattelen, että nykymaailmassa länsimaista ihmistä korostetaan olemaan tietoinen omista etuoikeutetuista lähtökohdistaan, jolloin ”muun” maailman heikomman aseman tai pessimistisen maailmankuva ilmentäminen voi toimia sosiaalisesti hyveellisenä tapana puhua ympäröivästä todellisuudesta.

Toinen merkittävä Roslingin tunnustama osatekijä maailmankuvallisen pessimismin syntyyn piilee median ja uutisoinnin vaikutuksesta käsitykseemme todellisuudesta. Uutisissa nousevat esiin vain tapaukset, jotka ovat usein negatiivisesti sävyttyneitä. Köyhyys, rikokset, luonnon katastrofit, ilmastonmuutos ym. puheenaiheet ovat vallanneet näkökenttämme niin laajalla alalla, että positiiviset kehityksen suunnat jäävät helposti käsityksessämme maailmassa taka-alalle. Rosling nimittää ”kielteisyysvaistoksi” ihmisen taipumusta tarttua negatiivisiin narratiiveihin. Tämä ilmentyy olennaisesti niin janossamme saada kuulla median kautta traagisimmat tapahtumat, kuin tavassamme tulkita median konstruoima negatiivinen maailmankuva faktuaaliseksi ilmentymäksi todellisuudesta.

Luulisin, että moni Tiimiakatemialainen voi yhtyä siihen, että etenkin koronakriisin aikoihin kielteisyysvaisto vallitsee usein tiimiyrityksissä ja ajoittain myös yhteisön sisällä. Tämä on yleensä implisiittistä ja kahvipöytäkeskusteluihin rajattua, mutta etenkin poikkeusoloihin ja etäopetukseen liittyvä kielteisyysvaisto vallitsee vaarallisenkin vahvana. Usein myös runsaista saavutuksista ja tiimiyrityksen etenemisestä huolimatta puheenaiheet ajautuvat negaation kautta joko ikävien menneiden tai uhkaavan tulevan miettimiseen. Pessimismissä on aina pieni portti kyynisyyteen ja jopa lamaantumiseen asti. Kun kaikki on kuitenkin kurjasti, niin miksei heittää käsiä pystyyn ja antaa olla. Vaikeissa pisteissä tarvitaan sisäistä motivaatiota ja kokemus jostakin tiimiyrittäjää, tiimiä ja yhteisöäkin suuremmasta tarkoituksesta. Näihin teemoihin pureudun syvemmin seuraavassa reflektiossani jossa käsittelen Frank Martelan ”Valonöörit” kirjaa.

Palataan kuitenkin faktojen maailmaan ja inhimilliseen taipumukseen keskittää huomio elämän huonoihin puoliin. Pessimismi voi olla myös tehokas keino vaikuttaa – tosin Roslingin mukaan äärimmäisen vaarallinen sellainen. Esimerkkinä Rosling nostaa esiin sen, kuinka ilmastonmuutoksen kanssa töitä tehneet tutkijat ovat nähneet poliittisen vaikuttavuuden kannalta tarpeelliseksi vääristellä ilmastonmuutoksen välittömiä vaikutuksia. Tällöin kuitenkin totuuden ja tarkoitusten välinen kompromissi ei kuitenkaan kannata, sillä vaikutukset voivat olla traagisemmat ja johtaa suurempaan pessimismiin, kuin tosiasioissa pysyttäessä.

Vastalääke kielteisyysvaistolle

Teoksen tarjoamana ratkaisuna kielteisen maailmankuvan ylläpitämiselle Rosling esittää tietoisuutta siitä, että asiat muuttuvat paremmaksi. Tämä tulee esiin niin implisiittisesti Roslingin hypoteesissa testin vastauksien ja tosiasioiden välisessä kuilussa, kuin eksplisiittisesti Roslingin avatessa erilaisia historiallisia konteksteja lähellä ja kaukaa, joissa maailmassa vallitsevat tosiasialliset tilat ovat muuttuneet kohti optimistisempia kehityskulkuja. Kuitenkin monessa yhteydessä Rosling kuvaa asioiden lineaarisen kehityksen parempaan ikään kuin asioiden vääjäämättömänä modernistisena voittokulkuna. Mielestäni olisi kuitenkin tärkeää tiedostaa, että asiat voivat edetä myös huonompaan suuntaan, kuin missä ne ovat aikaisemmassa ajassa ja paikassa olleet, sekä että tällaiset tapahtumankulut voivat olla käydä äkillisesti, eivätkä kunnioita asioiden aiempaa kehityskulkua parempaan. Esimerkkinä voisi nostaa esiin Afganistanin tilanteen, jossa Talibanin valtaannousun jälkeen monet positiiviset edistykset esimerkiksi naisten asemaan liittyen pyyhkiytyivät pois marginaalisessa ajassa suhteessa edistyksen tuomiseen. Tiedostan, että antamastani esimerkistä paistaa hieman oma kielteisyysvaistoni, mutta seison sen takana.

Suurin oivallus teoksessa kuitenkin tunnustaa optimismin merkityksen ajattelun välineenä. Rosling painottaa, että asiat voivat samaan aikaan olla huonosti, mutta menossa parempaan suuntaan. Analogiana hän käyttää hypoteettista tilannetta, jossa keskosvauva toipuu kriittisestä tilasta vähemmän vakavaan, jolloin asiat ovat samaan aikaan huonosti ja kulkemassa kohti parempaa. Mikrotason esimerkin ajattelua tulisi soveltaa Roslingin mukaan myös makrotasolle, kun puhutaan ymmäryksestämme koskien monimutkaista maailmaa ja sen tilaa. Modernin maailman musertavienkin uutisten edessä on hermoja säästääkseen purettava vahvistusharhojaan luottamalla globaalin innovaation, teknologian ja kulttuurien kehittymisen koostamaan keskinäiseen keskoskaappiimme.